Sensuuri: Matkalla Siperiaan (1909)

Elokuvan alkuvuosilta ei Sven Hirnin (Kuvat kulkevat, s. 290) mukaan ole tietoja viranomaisten Suomessa kieltämistä filmeistä. Suurlakon jälkeen näytettiin vapaasti ulkomailla tehtyjä kuvauksia Venäjän-Japanin sodasta, Venäjän vallankumoustapahtumista ja jopa Venäjän Itämeren-laivaston vahingossa tulittamista englantilaisista kalastusaluksista.

Kotimainen keskustelu keskittyi elokuvien moraalisiin vaaroihin, mutta venäläiset viranomaiset olivat kiinnostuneempia poliitiikasta kuin murhista (Outi Hupaniittu: Biografiliiketoiminnan valtakausi, s. 185). Huhtikuussa 1909 viranomaiset kielsivät "loukkaavana" Helsingin Central-teatterissa näytetyn elokuvan Matkalla Siperiaan (Prescovia). Lehti-ilmoitusten mukaan "realistis-tragillisen kuvan" aiheena olivat "nykyiset tapahtumat Venäjällä" (Helsingin Sanomat 27.4.1909 ja 28.4.1909).

Elokuva oli torinolaisen Itala Filmin tammikuussa 1909 valmistunut sentimentaalinen draama Prascovia, pituudeltaan 135 metriä eli kuusi-seitsemän minuuttia:

Prascovia on nuori venäläistyttö, joka elää vallankumouksellisiin kuuluvan vanhan isänsä kanssa. Eräänä päivänä poliisi pidättää isän. Hänet tuomitaan ja lähetetään pakkotyöhön Siperiaan. Tyttö seuraa vankeja kuljettavaa junaa lumilakeuksien läpi, ja kun saattueeseen kuuluva sotilas kääntää selkänsä, hän lähestyy johtavaa upseeria. Sillä hetkellä upseerin pikku poika putoaa alas jyrkänteeltä. Prascovia ryntää hänen peräänsä, löytää tiedottoman pojan ja kantaa hänet turvaan. Prascovian rohkeutta ihaileva upseeri armahtaa hänen isänsä. Saamansa asiakirja kädessään tyttö saapuu juuri ajoissa, kun julma vanginvartija aikoo ryhtyä ruoskimaan hänen isäänsä.

Lapsellinen nyyhkytarina oli saanut "kunniastaan" arat upseerit loukkaantumaan. Helsingin Sanomat ilmaisi suhtautumisensa kehaisemalla Centralin ohjelmistoa.

Kansan suusta

Oscar Furuhjelmin piirros Hufvudstadsbladetissa.

Sano

- Mammotti, sanoi Blosen-Kalle, kun elävissä kuvissa kamelin näki. (Kurikka 4-5/1905)
- Kävin elävissä kuvissa, sanoi Hietala, yhteissaunasta tullessaan. (Kurikka 22/1906)
- Kaikkiakkii se lehmänhäntä kummittelloo, sano Piispanen, kun tuli elävistä kuvista. (Tuulispää 7/1907)
- Piritistisii istunnoi, sano Salomaan Heikki, kun elävissä kuvissa kävi. (Tuulispää 19/1907)
- Tuuppas kattoon kun kuvat konstailoo, sano Jaska, kun eläviä kuvia lähti katsomaan (Tuulispää 24-25/1907)
- Utukuvia, sano Korpela eläviä kuvia. (Tuulispää 48/1907)
- Kaikki, hulluu, sano Linkvisti, kun eläviä kuvia katseli. (Tuulispää 18/1908)
- Tällainenks' se on nyt se Kansan näyttämö, sano Säämingin ukko, kun ensikerran eläviä kuvia katseli. (Tuulispää 19/1908)

Elävien kuvien tiaatterissa

Eräs huonokuuloinen maalainen menee katsomaan "eläviä kuvia". Hän ei ole ennen ollut tällaisessa "teaatterissa", senpätähden hän ihmetteleekin, ettei mitään kuulu, vaikka hän juuri huonokuuloisuutensa takia on valinnut aivan edessä olevan paikan. Se häntä kuitenkin harmittaa, että ihmiset tuon tuostakin purskahtavat nauruun. Sentähden kuuluu maalaisemme puolelta yhtämittaa pitkä: sssssh! Mutta kun tästä ei ole apua, töykkää hän naapuriansa, joka ehkä on äänekkäistä äänekkäin ja virkkaa: Pidä nyt vähän hiljempää ääntä, että muutkin ihmiset kuulevat jotain! (Tuulispää 13/1906) 

Ei sillä ole väliä

Eräs maanukko käy katsomassa eläviä kuvia Mikonkadulla. Hän ostaa 25 pennin piletin ja astuu varovasti sisään. Ovella seisova pilettipoika katsoo pilettiin ja sanoo: 
- Se on se ensimmäinen penkki siellä edessä!
- Ei sillä niin suurta väliä ole. Näen minä täältä perempääkin, sanoo ukko ja istuutuu rauhallisena markan penkille. (Tuulispää 52/1906) 

Nuorison vaarat

Uskonnon opettaja: Mikä on meidän aikamme nuorison voimakkain kiusaus?
Oppilas: Elävienkuvien teatterit. (Tuulispää 15/1909)

Pyhäkoulun opettaja: Tietääkö pikku Jaakko, mihin menevät ne pojat, jotka eivät pane kolehtiin sitä rahaa, minkä isä on sitä varten antanut?
Jaakko (rehtisti): Ne menevät Eläviin Kuviin. (Kurikka 1/1915)

Elävät kuvat kansanvalistuksen palvelukseen

Elokuvatoiminnan ottaminen kuntien tai valtion haltuun oli 1910-luvulla usein esillä ollut aihe, vaikka yhtään julkista elokuvateatteria ei Suomessa tiedetä perustetun. Ajatusta kannattivat myös porvarit, jotka näkivät siinä kansanvalistuksellisten tavoitteiden lisäksi myös keinon puhdistaa ohjelmisto moraalisesti epäilyttävästä aineksesta. Tuntemattoman kirjoittajan laaja artikkeli Helsingin Sanomissa 18.5.1909 antaa mielenkiintoisen kuvauksen elokuvien esitystoiminnasta 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa.

Toisin kuin kirjoittaja esittää, ulkomaiset elokuvanvalmistajat eivät vuokranneet tuotteitaan Suomeen, vaan maahantuontia ja vuokrausta harjoittivat helsinkiläisten ensi-iltateatterien omistajat ja tamperelainen Maat ja Kansat -yhtiö. Elokuvaprojektorin hankintahinta oli ehkä hieman esitettyä kalliimpi, noin tuhat markkaa, ja filmien esitysnopeus alhaisempi, 15-18 kuvaa sekunnissa, kuten artikkeli Kyläkirjaston Kuvalehdessä kertoo.

Elävät kuvat kansanvalistuksen palvelukseen.

Elävät kuvat yhtiölle.

Pääkaupungissa on nykyisin elävien kuvien näytäntöjä 13 paikassa, joissa näytännöt alkavat k:lo 2 ja jatkuvat pienillä väliajoilla tai yhteen jaksoon k:lo 11 iltaa. Maaseutukaupungeissa on niiden asukaslukua vastaava määrä näytäntöjä samaan tapaan järjestettyinä ja ainakin osaksi samoja kuvia käyttäen kuin täälläkin. Katsojain luku päivittäin voitaneen lukea tuhansissa, ehkäpä pyhäsin kymmenissäkin tuhansissa. Voidaan niin ollen laskea, ettei tässä ole kysymyksessä mitkään pienet tulot, vaan ovat ne pidettävät siksi suurina, että niiden käyttämisestä yleishyvän palvelukseen saattaa täydellä syyllä nostaa kysymyksen, etenkin kun ottaa huomioon, että tulot ainakin isommissa kaupungeissa kertyvät ympäri vuotta, sekä kesät että talvet. Ainoastaan pienemmissä kaupungeissa levännee toiminta kokonaan kesäkuukausina.

Elävien kuvain yleisön runsaus onkin helposti käsitettävissä. Pääsymaksu on sovitettu yleisön maksukyvyn mukaan, niin että vähävaraisinkin voi lunastaa itselleen ja lapsilleen pääsylipun. Nähtävät niinikään ovat sovitetut mitä erilaisimpain vaatimusten mukaan vaihteleviksi. Rikoksia törkeimmistä murhista hienoimpiin kepposiin saakka, päivän suuria tapahtumia, hallitsijain vierailuja, metsästyksiä, rautatieonnettomuuksia, maanjäristyksiä, tulipaloja, haaksirikkoja, eläinmaailman ihmeitä, työtapoja, kansanelämää, sanalla sanoen kaikkea, mitä maan ja taivaan välillä, vieläpä meren syvyydessäkin tapahtuu ja voidaan mielikuvituksen avulla keksiä tapahtumaksi, saadaan elävissä kuvissa, kinematografian jäljentämänä nähdä. Sanomalehdet näistä asioista ennen tietoja antoivat ja siinä oli kaikki. Mutta sanomalehdet sisälsivät vain sanoja, eikä mitään muuta kuin sanoja. Jos lukija tahtoi saada itselleen tapahtumaa ja sen ympäristöä eläväksi selvyydeksi, täytyi hänen ottaa mielikuvitus avukseen. Mutta kinematografia vie katsojan itse tapahtumapaikalle omin silmin näkemään. Johan tätä tarkoitti panoraamakin maalauksineen, mutta se oli ainoastaan väliaste, joka herätti katsojan halua enempää vaatimaan ja elävät kuvat antavatkin enemmän.

Näihin helppotajuisiin näytännöihin on yleisön halu yhä kasvamassa sekä täällä että kaikkialla muuallakin. Kuin virkistävä sade lankeavat pikkurahat elävien kuvien pilettiluukusta. Eivätkä teatterivarustukset ole ylettömän suuria. Projektsionilaitos sähkölamppuineen maksaa 600—700 markkaa ja sen lisäksi laitoksen tulenkestävä suojus ynnä isonlainen palttinalevy. Siinä kaikki varustukset, paitsi huonetta ja tuoleja, jotka nekään eivät tarvitse olla millään tavalla eriskummallisia. Kun perustamiskustannukset ovat verraten pienet ja tulot sitävastoin jotenkin varmat, niin antautuu moni pienivarainenkin elävien kuvain näyttelijäksi. Mitään ammattitaitoa ei kysytä eikä kärsitty haaksirikkokaan edellisessä elinkeinossa ole esteenä tähän ryhtymiselle.

Eivät myöskään käyttökulut ole filmejä lukuunottamatta erittäin suuret. Henkilöitä tarvitaan: piletinmyyjä, ovenvartija, pari opaspoikasta, konemestari ja soittajat. Omistaja itse tai isännöitsijä tietysti on kaiken ylikaitsija. Henkilökulujen lisäisi kallein menoerä on filmit eli kuvajaksot. Ne ovat, niinkuin tunnettu, pitkiä selluloidinauhoja, joille pienet, noin 2 X 2,5 sent. kuvat ovat valokuvatut yhtämittaiseen jaksoon. Filmiä pyöritetään hammasrataskoneiston avulla, jota käsivoimin väännetään lyhyin, nopein ottein projektsionilaitoksen valaistusaukon editse, joka laitos ei itse asiassa ole muuta kuin voimakas ”laterna magica”. Näin tulee kukin yksityinen kuva ainoastaan silmänräpäyksen, pienen osan sekuntia olemaan valoaukon kohdalla. Tällöin se suurenee ja heijastuu palttinalle. Sekunnissa ehtii 20—30 kuvaa kulkea aukon editse, joten jokaiseen numeroon kuuluu sadottain kuvia. Numero, joka kestää viisi minuuttia, vaatii ainakin 100 metr. filmiä.

Filmejä on valmistustapaan katsoen kahta lajia: luonnon kuvia ja teennäisiä. Luonnonfilmi otetaan suoraan luonnosta tai tapahtumasta, jota ei ole erittäin kuvanottamista varten järjestetty. Sellaisia ovat kaikki matka- ja urheilukuvat, sotamanööverit, metsästykset ja hallitsijakulkueet. Suurilla ulkomaisilla filmitehtailla on suuri joukko matkustavia uutisten hankkijoita luonnonfilmeiksi. Hallitsijain ja muiden kuuluisain henkilöiden matkat ovat erittäin halutuita elävissä kuvissa esitettäviksi. Johan meilläkin on alussa kotoisten kuvain valmistus, vaikka meidän yleisömme maku ei ole niin yksinkertaisella ja luonnollisella nähtävällä tyydytetty, vaan vaatii jotakin tärisyttävämpää tai nauruhermoja ärsyttävämpää. Murhat, murtautumiset, ryöstöt, tappelut, poliisiseikkailut ja sen semmoiset, ne ne vasta johonkin kelpaavat. Mutta murhaajat ja murtovarkaatpa eivät olekaan niin huomaavaisia filmitehtailijoita kohtaan, että lähettäisivät sanan, milloin kuvaajan pitäisi olla saapuvilla. Ei myöskään ole kuvainottaminen sotatantereellakaan aivan terveellistä kuulain sinkoillessa ehtimiseen. Salaperäisiä pyytävät salapoliisitkin virkatoimissaan olla eivätkä ole ottaneet tavakseen kuljettaa kuvanottajaa mukanaan pahantekijöitä vainotessaan. Mutta kilpailu on suuri ja yleisön maku on keinolla millä hyvänsä tyydytettävä. Senpätähden laitetaankin suuren suuri näyttämö, jolla voidaan luonnonmukaisesti esittää sekä elämää että luontoa, ja laitos tilaa hermoja tärisyttäviltä kirjailijoilta esitettäviä kappaleita, palkkaa näyttelijät esittämään, mitä kulloinkin tarvitaan tai tilapäisesti jostakin teatterista kohtauksia varsinaisista näytelmäkappaleista. Tehtaassa esitetään kappaleita ja kuvataan filmejä varten koko päivä, niin että iltasella on suuret varastot lähetettävinä ympäri kaikkeen maailmaan. Saattavathan nämä näin syntyneet kappaleet näyttää kylläkin tekaistuilta ja kaavamaisilta, mutta onpa katsojilla vilkas mielikuvitus, joka ei takerru pikkuseikkoihin.

Näytännöt olisivat kuitenkin liian yksipuolisia, jos niissä esitettäisiin vain pöyristyttäviä tapahtumia ja murhenäytelmäin kohauksia, jonka tähden on naurupuolestakin pidettävä huoli. Tässäkin on hullunkurisuus pääasia ja uskottavaisuus sivuseikka. Lapsia varten ovat värihäikäisyt ja mielikuvitelmat erittäin suositettavat.

Filmitehtaat ovat kuitenkin jo alkaneet huomata sen vaaran, mikä on olemassa pelkistä ala-arvoisista tekeleistä filmiteollisuuden alalla. Suuren yleisön taideaisti menee aivan pilalle ja korkeammalla asteella olevat kaupunkilaiset hylkäävät koko ilon. Onkin siitä syystä alettu filmien sekä aiheista että tekotavasta pitää parempaa huolta.

Mutta filmiasia on eläville kuville kallis historia. Filmimetri maksanee noin puolitoista markkaa ja kuhunkin näytäntöön menee 800–1,200 metriä. Kun samoja näytäntöjä voidaan korkeintaan viikkokausi antaa, huomataan tästä, miten kalliiksi eläväin kuvain hoitokulut filmien kautta käyvät. Jokaiselta kaupungin laitokselta menisi viikossa puolitoista tuhatta markkaa filmeistä ja kaikilta yhteensä 19,500 markkaa. Olisi siinä rahan menoa ulkomaisille tehtaille. Jos filmeistä olisi suostuttu tällaisia hintoja maksamaan, niin eivät elävät kuvat koskaan olisi päässeet sellaiseen vauhtiin kuin nykyisin, vaan olisi niitä voinut syntyä ainoastaan joku isompiin kaupunkeihin. Mutta tehtaillakin on keinonsa tuotteidensa levittämiseksi. Filmejä voidaan myöskin vuokrata määräajaksi ja sovittua vuokraa vastaan. Lähettäessä ilmoittaa tehdas, mihin filmi vuokra-ajan kuluttua on lähetettävä ja lähetyspaikkana on tavallisesti isommissa kaupungeissa joku toinen kaukaisempi kaupunginosa tai toinen kaupunki ja pienemmissä oitis toinen kaupunki. Näin tulee tehdas saamaan maksun filmeistään eivätkä näyttäjät kuitenkaan tarvitse suorittaa kuin pienen osansa niitten hintaa. Näin menetellen voidaan elävät kuvat pitää vaihtelevina ja päivän tapahtumiakin seuraavina, kuitenkin niin, että isot laitokset ovat etuhangoilla ja pienet joitakuita viikkoja jäljellä.

Lainakaluilla esiintyminen ei kuitenkaan sovellu kaikkien arvolle. Senpätähden on eri maiden isompiin kaupungeihin syntynyt elävien kuvien laitoksia, joilla on omat filminsä joko ostetut tai vaihdetut ja sitten haaraosastoja toisissa kaupungeissa. Ulkomaalaiset filmit vaihdetaan kotimaisilla teoksilla, joita siis valmistetaan jonkun verran omassa maassakin.

Sepä seikka juuri uhkaakin tehdä täydellisen mullistuksen eläväin kuvain näytännön alalla, että filmien valmistus voidaan järjestää eri tarkoituksia varten ja kansainväliseksi toimeksi. Elävät kuvat lakkaisivat silloin olemasta yksityisen henkilön tai yhtiön tulolähteenä sekä kansan yleisenä huvittajana ja valistajana noudattamatta mitään määrättyjä periaatteita. Niistä päinvastoin tehtäisiin tehokas väline kansan valistamiseksi tieteen ja taiteen palveluksessa. Englannissa on jo pitemmän aikaa filmejä käytetty havainto-opetuksen välineinä. Jos opetetaan luonnontiedettä, näytetään oppilaalle kaikki kuvissa, mitä oppikirjassa sanotaan. Ei tyydytä yksistään siihen, että esim. eläin näytetään, vaan oppilas saa nähdä, minkälaisissa oloissa se luonnossa elää. Ruumiin rakennus ja eri elinten muoto ja toimintatapa näytetään. Samoin kasvimaailmakin opetetaan kuvien avulla. Maantiede kuvissa osottaa sekä maisemat että asukkaat ja niiden elämäntavat. Historia ja kirjallisuus valaistaan kuvilla. Samoin taidehistoria.

Filmit näihin tarkoituksiin valmistetaan erityisissä tehtaissa, joissa niiden tarkkuutta valvovat tiedemiehet ja opettajat. Parhaat näyttelijät esittävät klassillisten kirjailijain näytelmäkappaleita ja niin tulee taiteellinen esitys yleiskansalliseksi ja kansan taideaisti kohoaa.

Norjassa on nostettu kysymys elävien kuvain tekemisestä yleishyvän edistäjäksi samassa muodossa kuin vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiöt on järjestetty väkijuomain väärinkäytön estämiseksi. Tässä kirjoituksessa on käytetty juuri Norjan esitystä lähteenä ja on siihen vielä lisättävä, että siinä ehdotetaan Norjaan tuon yhtiön toimesta perustettavaksi suuri tarkoitustaan kaikin puolin vastaava filmitehdas, joka vaihtaisi teoksiaan muun maailman samallaisten laitosten kanssa.

Norjan edellytykset tällaisen hankkeen onnistumiseksi eivät ole sanottavasti suuremmat kuin meidänkään, jos vain meillä olisi riittävästi yritteliäisyyttä. Maantieteellisessä suhteessa voisi Norja kenties maailmalle tarjota omituisempia luonnonkuvauksia, mutta eipä mielenkiintymystä herättävistä aiheista meilläkään olisi puutetta. Meidän kaupunkimme eivät ole paljon pienempiä Norjan eikä asutus muutenkaan epäedullisempi.

Mitä taas varoihin tulee, niin ei yritys, vaikkapa se laajaksikin suunniteltaisiin, kysyisi niin suuria summia, että sen kokoonsaanti kohtaisi suuriakaan vaikeuksia. Vaikeampi olisi yhtiön löytää oikeat miehet liikkeen hallintoon ja johtoon, sillä siinä ei riittäisi tavallinen asioimisnero eikä myöskään tiede- ja koulumiehen tiedot, vaan tulisi molempain yhtyä käsikädessä toimimaan. Ammattitiedot ja taidot tietysti olisivat palkattavat ja voisivat useissa tapauksissa olla joko ajottaista tai tilapäistäkin laatua, mutta johdon tulisi olla vakinaista ja selviä tarkoitusperiä tavoittelevaa.

Elävistä kuvista on tehtävä valaisukeino sekä varsinaiselle koulu- ja ammattiopetukselle että vapaalle valistustyölle. Kouluihin voidaan toimittaa omat välineet, missä koulu ei voi käyttää yleisön käytettävinä olevia kuvauksia.

On selvää, että nykyisten laitosten omistajat korvausta vastaan luovuttavat laitoksensa yhtiölle, sillä heidän olisi kaikissa tapauksissa mahdoton kilpailla suuren yhtiön kanssa, jolla olisi omat filminsä ja tarkoituksen mukaiset huoneukset. Olisikin aika yhtiön avulla parantaa niitä puutteita, joita nykyisissä laitoksissa on. Tosin meillä ei, niinkuin ulkomailla kuuluu olevan valituksena, laitosten omistajat ole yrittäneet tulojaan lisätä riettauksia esittämällä, jossa tapauksessa poliisin olisi sekaannuttava asiaan, mutta paljon ala-arvoista roskaa ja inhoittavaa julmuutta meilläkin saadaan nähdä. Edellinen turmelee makuaistia; jälkimäinen raaistaa katsantotapaa. Järjestyksenvalvoja ei voi suojella yleisöä tältä turmelukselta, vaan jos laitoksen tarkoitus muuttuisi kokonaan valistusta tavoittelevaksi, niin häviäisi ala-arvoisuus itsestään.

Kannattaisi siis asiaa ruveta aprikoimaan.

Maahantuotujen kopioiden määrä

Outi Hupaniittu arvelee ansiokkaassa väitöskirjassaan Biografiliiketoiminnan valtakausi: toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvulla (2013), että Asta Nielsenin Kuilu (1910) "saattoi olla ensimmäinen ulkomainen elokuva, jota levitettiin Suomessa useammalla kuin yhdellä kopiolla" (s. 137). Kuilun ensi-ilta Suomessa oli tammikuussa 1911.

Näinhän asia ei suinkaan ole. Ennen pitkän näytelmäelokuvan valtakauden alkamista 1910-luvulla yksikelaiset elokuvat tuotiin Suomeen monesti useina kappaleina, joita esitettiin samaan aikaan eri teattereissa toisinaan hieman eri nimisinä.

Esim. 21. marraskuuta 1910 alkaneella viikolla Helsingissä esitettiin samoja elokuvia useina kopioina. Albert Capellanin ohjaamaa Pakoa Tuileriesta (L'Evadé des Tuileries) näytettiin Apollossa, Esplanadessa, Lyrassa ja Olympiassa, Venäjän Pathén tuottamaa elokuvaa Ruhtinatar Tarakanova ja Katariina II (Knjažnja Tarakanova) Centralissa, Esplanadessa, Helikonissa ja Lyrassa sekä virtahevonmetsästyksestä kertovaa filmiä (ilm. Pathén Une grande chasse à l’hippopotame sur le haut Nil) Helikonissa, Scalassa ja Olympiassa (ks. ilmoitukset Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa ja Uudessa Suomettaressa).

Nordisk Filmsin varhaista suurmenestystä Leijonanmetsästystä esitettiin syyskuun 1907 viimeisellä viikolla Biografi-Teatterissa, Centralissa, Kansainvälisessä Biografissa ja Maailman Ympäri -teatterissa. Samoissa teattereissa näytettiin myös Nordisk Filmsin Iloista leskeä (Den glade Enke, ks. ilmoitukset Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa ja Uudessa Suomettaressa). Iloisen lesken viides kopio pyöri samaan aikaan Maat ja Kansat -yhtiön Ympäri Maailman -teatterissa Tampereella.

Neljä tai jopa viisi kopiota samasta elokuvasta lienee ollut Suomen oloissa liikaa, sillä katsojat eivät olleet kiinnostuneita jo aikaisemmin näkemistään filmeistä. Pathén ja Nordiskin kaltaiset yhtiöt halusivat tietysti myydä mahdollisimman paljon tuotteitaan, mutta vaikuttaa siltä, että ne pyrkivät myös varmistamaan kilpailun säilymisen tuomalla elokuvansa samaan aikaan Helsingin tärkeimpiin teattereihin. Yksinoikeuksiin perustuvaan järjestelmään siirryttiin vasta pitkien näytelmäelokuvien myötä, jotka tuotiin Suomeen yleensä yhtenä tai enintään kahtena kopiona.

Riffle-Bill, preerian kuningas

Ranska oli 1900-luvun alussa elokuvan suurvalta, ja myös lännenelokuvia tehtiin Ranskassa. Yksi ensimmäisistä valkokankaan lännensankareista oli Riffle-Bill, joka seikkaili viidessä Victorin-Hippolyte Jassetin Éclair-yhtiölle vuosina 1908-1909 tekemässä elokuvassa. Riffle-Billiä edelsi Jassetin suosittu Nick Carter -etsiväsarja, ja seuraavana oli vuorossa sarja merirosvo Morganista. Buffalo Billin innoittamaa päähenkilöä esitti Henri Gouget.

Riffle-Billin ensimmäinen Suomeen tuotu seikkailu oli Hyökkäys postinkuljettajan kimppuun (L'attaque du courrier), joka Ranskassa oli julkaistu sarjan toisena osana. Kaksisataa metriä eli kymmenisen minuuttia pitkän elokuvan ensi-ilta oli 27. joulukuuta 1908. Suomessa se esitettiin Helsingin Biografi-Teatterissa 2. helmikuuta 1909. Elokuvateatterin ilmoitus sisältää luettelon elokuvan kohtauksista, mutta paremman käsityksen sen sisällöstä antaa ruotsalainen juonikuvaus:

Under det postföraren på posten erhåller brev och värdeförsändelser för vidare befordran, komma en bov och hans kamrater överens om att göra ett alfall på postbudet.
I bakhåll skjuta de på ryttaren, vilken undkommer, men förföljd av banditerna faller han svårt sårad till marken.
Penningarna stjälas och placeras på ett säkert ställe.
Postbudet, som på grund av kölden anstränger sig till det yttersta, stiger med knapp möda upp på hästen. Döende ankommer han till et skjutshåll i samma ögonblick som Riffle Bill, på väg till posten, inträder.
Postbudet har icke känt igen någon av de maskerade banditerna. Oförsiktigt tillkännagiver boven för sina medbrottslingar att de icke äro upptäckta.
Hans hållning har uppväckt Riffle Bills misstanke, vilken sätter sig på spaning efter dem. Banditerna känna sig hotade. De följa Riffle Bill, och i samma ögonblick, då denne, sökande efter spår, passerar under ett stort träd, kastar en av banditerna sig ned från en gren på Riffle Bills häst under det att de andra kasta honom ur sadeln.
Riffle Bill, fången, blir instängd i ett ihåligt träd, där banditerna vilja bränna honom. Han springer upp i toppen av trädet och sjuter på banditerna.
Den siste, fången genom lasso av den förskräcklige spejaren, följer honom till stället, där hans medbrottslingar hava gömt pänningarna.
Riffle Bill medför detta till postbudet som tackar honom av fullt hjärta.

Jokaisen, joka mielellään haluaa nähdä hyvin valmistettuja seikkailukuvia, tulee käydä katsomassa Riffle-Billiä, "auttajaa hädässä" (Savon Sanomat 5.2.1909). Valitettavasti tämä ei ole enää mahdollista, sillä sarja ei ole säilynyt. Referoidaan tähän lohdutuksena sarjan kolmas osa, Uudisasukkaan kaunis tytär:

Muuan mexikolainen rakastaa nuorta ja kaunista farmarin tytärtä, mutta hänen tarjouksensa hylkää sekä tyttö että tämän isä. Vannoen kostavansa solmitsee hän liiton eräitten intiaanien kanssa.
Intiaaniksi puettuna saapuu hän avustajineen farmille, ryöstää tytön ja sytyttää talon. Kun hätä on suurin, saapuu Riffle Bill, saa kuulla mitä on tapahtunut ja lähtee ajamaan takaa intiaaneja. Löydettyään tien erään maahan pudonneen nenäliinan avulla, saapuu hän pian paikalle, josta farmarin tytär on viety pois. 
Intiaanipäällikkö ja mexikolainen olivat joutuneet riitaan tytön omistamisesta ja Riffle Bill käyttää sopivalla hetkellä tilaisuutta hyväkseen vapauttaen tytön ja vieden hänet takaisin isänsä luokse. (Aamulehti 16.2.1909)

Ranskassa kuvattu sarja esitettiin mainoksissa amerikkalaisena (Olympian ilmoitus), ja ainakin joensuulaistoimittajaan sen "suuremmoiset maisemat" tekivät vaikutuksen (Karjalan Sanomat 4.3.1909). Velikullan pakinoitsijan mukaan "etevimmät kultuuripuolueen johtomiehet" olivat viettäneet runeberginpäivää katsomalla Olympiassa Riffle Billin seikkailuja. Pienimmille katsojille ne olivat aivan liian jännittäviä (Hufvudstadsbladet 23.2.1909).

Riffle-Billin ja hänen poikansa seikkailut kiersivät Suomen valkokankaita vuoden 1910 loppuun saakka ja tekivät lyhyen paluun sisällissodan filmipulan aikana. Porissa sankaria muistettiin vielä vuonna 1920:

Öiseen aikaan pidetään täällä kujilla ja kaduilla yllä aivan säännöllistä rumputulta. Niin ettei tässä kohta uskalla nokkaansa kadulle pistää muuten kuin hirmuinen lasso vyyhdittynä olkapäille, täysinäinen patruunavyö vyötäisillä sekä pari jylhää "colttia" tupessa kummallakin sivulla ja ihmissyöjän "miini" jäyhillä kasvoilla.
Ainoastaan tällainen "Riffle-Billin" kaltainen herrasmies saattaa vielä herättää jonkinlaista arvonantoa ja ylläpitää eräänlaista persoonallisen koskemattomuuden lakia öiseen aikaan erinäisillä Porin kaduilla. Ja hänkin kai varmimmin vasta sitten, jos hänellä on vielä pelättävän persoonallisuutensa tehostamiseksi muutamia äskennylettyjä päänahkoja vyön alla. (Satakunnan Kansa 29.9.1920)

Pikkukaupungin elokuvahistoriasta, osa 8

Joensuu oli lyhyessä ajassa saanut kaksi elokuvateatteria, mikä varmaankin oli riittävästi alle viidentuhannen asukkaan pikkukaupungissa. Tammikuussa 1908 aloitti toimintansa myös elokuvateatteri Foto Sortavalassa (Laatokka 11.1.1908). Joensuun ja Sortavalan Fotoilla oli alkuvaiheessa sama omistaja (esim. yhteisilmoitus Rajavahdissa 11.3.1908). Järjestely toi huomattavia synergiaetuja: kahdella viikoittain vuokratulla ohjelmistolla (ohjelmistot vaihtuivat maaseutukaupungeissa yleensä kahdesti viikossa) voitiin kattaa kahden elokuvateatterin tarpeet. Filmikelat kuljetettiin Joensuuhun junalla, ja Karjalan rata johti kaupunkiin Sortavalan kautta.

Joensuun kaupungin historia (s. 496) mainitsee Foton omistajaksi kalajokisen W. N. Pohjanpalon. Kalajoella vuonna 1882 syntynyt Valfrid Nikolai Pohjanpalo työskenteli perämiehenä ja valmistui merikapteeniksi vuonna 1911. Hän kuoli häkämyrkytykseen omassa Lokki-laivassaan Sundsvallissa vuonna 1915 (kuolinuutinen ja kuolinilmoitus).

On mahdollista, että Pohjanpalo oli mukana yrityksessä ja että Joensuun kaupungin historian mainitsemaa toimilupaa (jonka maistraatti epäsi) haettiin hänen nimissään. Joensuun ja Sortavalan Fotojen todellinen perustaja oli kuitenkin hankolainen kauppias Bruno Hjalmar Hellsten, joka oli nuorena toiminut liikeapulaisena Joensuussa (Karjalainen  10.7.1920). Hellsten mainitaan kunnallisveron maksajana Sortavalassa (Laatokka 2.3.1909 ja 5.2.1910) ja vuoden 1910 alussa hän omisti jonkin aikaa myös kolmannen Foton Lahdessa (Lahti 3.3.1910). Jämsässä vuonna 1876 syntynyt Bruno Hellsten toimi voikauppiaana ja ajan mittaan hänestä tuli yksi Hangon huomattavimmista liikemiehistä. Hän kuoli sydänkohtaukseen matkalla Helsingistä vuonna 1920 (muistokirjoitus ja kuolinilmoitus).

Lehtimiehiä vierailulla Elon margariinitehtaalla Hangossa. No 15 keskellä on johtokunnan jäsen Bruno Hellsten. Helsingin Kaiku 35/1913.

Ainon omistaja oli Joensuun-Nurmeksen rautatietyömaan kansankoulunopettajana vuosina 1907-1911 toiminut (Karjalainen 25.2.1926) Johan August Blommendahl. Hän omisti myös toisen elokuvateatterin, Helsingissä syyskuussa 1907 avatun Kansainvälisen elävien kuvien näyttämön, joka sijaitsi Unioninkatu 41:ssä (Sven Hirn: Kuvat kulkevat, s. 229). Tämä elokuvateatteri ei kuulunut Helsingin keskikaupungin ensi-iltateattereiden joukkoon, vaan näytti muilta vuokrattuja vanhoja ohjelmia. Toisin kuin Joensuun ja Sortavalan Fotot, Joensuun Aino ja Unioninkadun teatteri tuskin tukivat merkittävällä tavalla toistensa toimintaa. Blommendahl oli syntynyt Tuusulassa vuonna 1872, palvellut Venäjän armeijassa ja valmistunut Jyväskylän seminaarista vuonna 1901. Hän kuoli sydänhalvaukseen Viipurissa vuonna 1926 (kuolinilmoitus ja muistokirjoitus).

Mikä sai perämiehen, voikauppiaan, kansakoulunopettajan ja osassa 6 mainitun merikapteenin innostumaan elokuvateatterin perustamisesta pikkukaupunkiin? Raha, tietysti. Kiinteiden elokuvateatterien ensimmäinen perustamisaalto osui vuosiin 1906-1907 ja vuonna 1908 useimmissa maaseutukaupungeissa oli jo omat teatterinsa. Elokuvateatterin pitäminen nähtiin uutena ja helppona tapana ansaita rahaa, paljon rahaa. Niiden perustamisesta olivat kiinnostuneet myös Helsingin ensi-iltateatterit (sekä Tampereen Maat ja Kansat), joille ohjelmistojen vuokraamisesta tuli tärkeä osa liiketoimintaa.

Toisella paikkakunnalla sijaitsevan elokuvateatterin pyörittäminen ei välttämättä ollut alan ulkopuoliselle toimijalle helppoa. Joensuun ja Sortavalan Fotot ilmoitettiin myytäväksi jo ensimmäisen kevätkauden päättyessä huhtikuussa 1908. Sortavalan teatteria kaupiteltiin myös kesällä 1909 ja marraskuussa se siirtyi maanmittausinsinööri Selim Oscar Lindströmin omistukseen (Laatokka 16.11.1909). Joulukuussa 1909 se oli kuitenkin taas myytävänä. Vuoden 1911 alussa teatterin taakse perustettiin Oscar Lindströmin johdolla Sortavalan biografi-osakeyhtiö (Laatokka 2.2.1911, ks. myös Lindströmin muistokirjoitus). Joensuun Foton Bruno Hellsten myi vasta lokakuussa 1910 "eräille paikkakuntalaisille, jotka tulevat yhtiössä jatkamaan toimintaa" (Karjalan Sanomat 27.10.1910). Sortavalan biografi-osakeyhtiö osti Joensuun Foton helmikuussa 1913 (Karjalan Sanomat 15.2.1913).

Aino ilmoitettiin myytäväksi joulukuussa 1908 "omistajan paikkakunnalta poismuuton tähden" (Karjalan Sanomat 5.12.1908). Elokuvateatterin toiminta lakkasi tammikuussa 1909, ja lokakuussa se ilmoitettiin myytäväksi Blommendahlin konkurssihuutokaupassa "kaikkine siihen kuuluvine kalustoineen ja sähkövalojohtoineen sekä vuokraoikeuksineen" (Karjalan Sanomat 12.10.1909). Ainon osti helsinkiläinen kauppiaan rouva Elisabeth Sergejeff 342 markan pilkkahinnalla, minkä jälkeen näytännöt alkoivat välittömästi uudelleen (Karjalan Sanomat 16.10.1909). Sergejeff hankki omistukseensa myös Blommendahlin Unioninkadun teatterin. Miehensä kangaskauppaa Mikonkadulla hoitanut Elisabeth Sergejeff (os. Pesola) kuoli 67-vuotiaana kesäkuussa 1914 (kuolinuutinen ja -ilmoitus). Ei liene muuten sattuma, että viransijaista elokuussa 1907 etsinyt Blommendahl ilmoitti osoitteekseen Helsingissä Sergejeffin kangaskaupan (Helsingin Sanomat 18.8.1907). Hiski osaa kertoa, että suutarin pojaksi syntyneen Johan August Blommendahlin äiti oli Susanna Pesola (kuolinilmoitus).

Pikkukaupungin elokuvahistoriasta, osa 7

Joensuun ensimmäinen elokuvateatteri Foto aloitti toimintansa joulukuussa 1907 kauppias Basilius Parviaisen talossa Seurahuoneen vieressä (nykyinen Kauppakatu 21). Aluksi lähes tunnin pituisia näytäntöjä oli jopa kahdeksan päivässä. Ensimmäisen ohjelman vetonaulana oli Charles Lucien Lépinen Pathélle tekemä André Deed -komedia Paholaisen poika (Le Fils du diable, 1906), jonka oli kuvannut Segundo de Chomón.


Paikalliset lehdet kommentoivat avajaisia myönteiseen sävyyn:

Elävien kuvien teatteri "Foto" on näinä päivinä antanut näytäntöjä kauppias Basilius Parviaisen uudessa talossa, johon teatteri on sijoitettu. Näissä näytännöissä on ollut väkeä erittäin runsaasti, eikä kumma, sillä näytännöt ovat parhaimpia, mitä meillä on saatu nähdä. Kuvat eivät vapise juuri hituistakaan ja ovat erittäin selviä ja hauskoja. Kannattaa niitä vaikka kenen katsoa. Sisäänpääsymaksut eivät ole kalliit ja päälle päätteeksi soittaa sisällä hyvä grammoffooni, niin että kerrakseen saa hauskaa huvia aivan kyllälteen. (Karjalatar 14.12.1907)

Elävien kuvien teatteri "Foto" on täällä avattu kauppias B. Parviaisen talossa seurahuoneen vieressä. Huoneusto on ajan vaatimusten mukainen ja näkemämme kuvat selviä ja vaihtelevia, jonka vuoksi voimme suositella teatteria yleisölle, joka siellä tulee varmaan hyvin viihtymään. Myöskin maalaisten kehoittaisimme pitämään elävien kuvien teatteria mielessään kaupungissa käydessään. Vähällä maksulla saa siellä paljon hyödyllistä ja huvittavaa nähdä! Uusi ohjelma alkaa huomenna. (Karjalan Sanomat 17.12.1907)

Myöhemmin lehdet vielä tarkensivat, mitä teatterin "ajanmukaisuus" tarkoitti:

-- Huone, jossa teatteri sijaitsee, on laitettu asianomaiseen kuntoon, lämpiävä ja mukavilla istuimilla varustettu, niin, että ne vähitellen laskeutuvat kaltevaa lattiaa pitkin alaspäin, jotenka on helpompi kuvia nähdä. (Karjalatar 19.12.1907)

-- Niille, jotka pelkäävät pakkasta, saanee huomauttaa, että teatteri on lämmin ja valoisa, kerrassaan ajanmukainen. Jahka nyt yleisö siihen perehtyy, saadaan kai ennen pitkää nähdä värikuviakin. (Karjalan Sanomat 19.12.1907)

Yleisötungoksen takia ilmapiiristä tuli pian liiankin lämmin:

Suuren yleisötulvan takia, yleisö näkyy jo ottavan kuvat vakiintuneeseen suosioonsa, tahtoi lämpö teatterissa, nousta näin yht'äkkiä pakkasten jälkeen yli tottumuksen asteen. Olisi kai sitä laskettava säätä myöten. (Karjalan Sanomat 16.1.1908)

Ensi iltoina yhä yltyvän tungoksen takia olisi teatterilla kenties syytä antaa 3 näytäntöä, nimittäin klo 6, 7 ja 8. Eilen saivat monet lipun lunastaneet seistä käytävillä. (Karjalan Sanomat 23.1.1908)

Häiriötä aiheuttivat myös tekniset ongelmat sekä humalaiset tai muuten tottumattomat kävijät:

Muuten olisi suotavaa, että näytännöt alotettaisiin täsmällisesti, eikä annettaisi yleisön pakkasessa odottaa, niinkuin esim. eilisiltana, jolloinka klo 7 määrätty näytäntö aloitettiin vasta 5 min. yli 1/2 8. Monet pitkästä odotuksesta närkästyneinä poistuvat näytännössä koko käymättä ja toiset, jotka olivat pääsylipun lunastaneet, saivat lähteä pois kesken ohjelman suorituksen syystä, että heillä ei ollut aikaa kuin tunnin verran, jonka olisivat voineet "Fotossa" kuluttaa. (Karjalatar 13.2.1908)

Elävien kuvien teatterissa "Foto" oli toissa iltana eräs pöhnäinen - kuten näytti - maalaisnuorukainen, joka oli saanut itselleen uskon, että hän oli muka sukkela. Pitkin illan ensimmäistä näytäntöä purpatti hän kuin suulas kuppari ja lasketteli juttuja, jotka kernaasti olisivat saaneet olla kuulematta. Joutavilla arvosteluillaan häiritsi hän vain muuta yleisöä, joskin oli sellaisiakin, jotka hänen tyhmyyksilleen nauroivatkin. Vaikka puhuminen yleensä ei estäkään näkemistä, on kuitenkin toivottavaa, ettei yleisöä häiritä tarpeettomalla äänekkäällä arvostelulla. (Karjalan Sanomat 1.2.1908)

Kauppakatu 21. Etummaisessa rakennuksessa toimivat maatalouskonekauppa Globe ja Joensuun Rohdoskauppa. Taaimmaista rakennusta koristi elokuvateatteri Foton "monivärinen sähkövaloinen sivistyksen sirkkeli" (ilmeisesti valomainos, ks. Karjalan Sanomat 15.9.1908).

Joensuun toinen elokuvateatteri Aino avattiin sunnuntaina 15.3.1908. Sen "erityisesti tarkoitusta varten rakennettu huoneusto" sijaitsi räätäli Salomo Naumasen talossa Kauppias- ja Suvantokatujen kulmassa nykyisessä Kalevankatu 22:ssa. Ainon valtteja olivat sirot tuolit ja työväenyhdistyksen soittokunta (myöhemmin mekaaninen piano), mutta projektori ja valkokankaan koko jättivät toistaiseksi toivomisen varaa.

Elävien kuvien teatterin "Ainon" (Naumasen talossa) ensimmäiseen näytäntöön sunnuntaina klo 6 oli uteliaisuus vetänyt suoranaisen tungoksen. Peläten jäävänsä tästä oikeasta "premiääristä", tungetteli monikin ahtaasti käyneessä eteisessä lippujen myynnin aikana sellaisella vimmalla, että monetkin palasivat ovelta pois. Mutta täytensä uusi avara katsomo sentähden sai. Mukavilla, siroilla penkeillä - jonkalaisia kaupunkimme tuskin kannattaa kustantaa omaan teatteriinsa Ilosaarelle - yleisö seurasi alkuhankaluuksia, kuten kuvien selkenemistä. Mutta jos alku onkin aina hankala, niin kirkastuivat ne kuvat siitä kuitenkin ja erittäin tasaisina, ilman tärisemistä ne sitten kulkivat "näyttämöstä" (ehkä toistaiseksi liian suppeasta) ja jos joukossa olikin "vanhoja" eli sellaisia, joita täällä jo on nähty, niin poistui yleisö lopulta kuitenkin näkemiinsä sangen tyytyväisenä ja siinä uskossa, että "Ainossa" vietetään vielä monta rattoisaa iltaa, jahka kaikki pääsee nyt oikein vauhtiinsa. --
Kun kaupungissamme nyt on kaksi vakinaista elävien kuvien teatteria, jää heidän keskinäisestä kilpailustaan ja kuvien valintamaustaan riipuvaksi, kumpiko enemmän voittaa "eläviä kuvia" rakastavan kaupunkiyleisömme suosion. "Ainon" premiäärissä soitteli tv. y:n soittokunta ja tulee ilmoituksen mukaan jatkuvasti niin tekemään, kunnes oma soittolaitos, kuulon mukaan piano, teatteriin joutuu. (Karjalan Sanomat 17.3.1908)

-- Muuten luvataan ohjelmassa, että kuvat ovat kirkkaat, eivätkä myöskään värise. Mutta ainakaan eivät torstaina 6:den näytöksessä kuvat sitä olleet, sillä varsin himmeästi ne näytettiin, koneessako vai missä lie sitten vika ollut? Toivottavasti vika hetimiten korjautunee, niin että on täysi syy käydä myöskin tutustumassa "Aino"-teatterin kanssa. Muuten uutuutena mainittakoon, että siellä näytäntöjen aikana saapi kuulla hyvää pianomusiikkia, jota automaattisesti käyvällä pianolla esitetään. (Karjalatar 28.3.1908)

 Uusi tehokkaampi projektori saatiinkiin Ainoon jo huhtikuun alussa.