Tampereen Sanomat julkaisi 18.12.1912 nimimerkki Mikko Vilkastuksen kertomuksen tanskalaiseen mykkäelokuvan näyttelijään Valdemar Psilanderiin kohdistuneesta tähtikultista. Mikko Vilkastus oli sekä Eino Leinon että Väinö Hämeen-Anttilan nimimerkki, mutta kyseessä tuskin oli kumpikaan heistä. Itse tarinakaan ei vaikuta kovin omaperäiseltä, mutta lienee kuitenkin yksi sen varhaisimmista esiintymistä. Elokuvateattereiden koneenkäyttäjien tiedetään valmistaneen idolikuvia "sattumalta katkenneiden" filmien ruuduista, ja ehkäpä näin tehtiin myös tamperelaisessa Petit-teatterissa.
 |
| Valdemar Psilander |
Psilander ja tytöt eli ”Draama elämästä.”
Psilander on suosittu, Psilander on rakastettu, kaikki tuntevat Psilanderin, sillä hän on suuri sankari ja vain ani harvoin konna. Hän esiintyy suurissa draamoissa suurena moraalisuuden sankarina, sinä joka joutuu kärsimään lujien periaatteittensa ja järkkymättömän oikeudentuntonsa vuoksi. Hän on äärettömän uhrautuva ja suorastaan romanttisesti sankarillinen. Kärsivän lähimäisensä vuoksi ryntää hän epäröimättä palavan talon ullakolle, hakee savun seasta jonkun sinne unohtuneen ryysyläiskakaran sitten torjuakseen kiitollisuuden kyyneliin sulavan, onnesta ja riemusta pakahtumaisillaan olevan äidin tunteenpurkaukset ja ihailusta mykistyneen väkijoukon suosionosotukset erittäin koristeellisesti vaikuttavalla vaatimattomuudella ikäänkuin tahtoisi sanoa: Oh, tämähän on ihan hullunkurista; jokainen kunnon mieshän tekee samoin!
Psilander on sitäpaitsi erittäin monitaitoinen mies. Silmää räpäyttämättä ajaa hän kuolemanrenkaassa ja tekee sirkustemppuja, joiden edessä etevinkin ”taiteilija” kalpenisi, hän on maailman ensimäinen par force -ratsastaja, verraton lentäjä, uisi vaikka Atlantin yli ja voittaa salapoliisina Sherlock Holmesinkin. Hän on kuollut ainakin 1000 kertaa, mutta virkoo henkiin vaan. Mutta ”konna” ei hän ole koskaan.
On siis aivan luonnollista, että tämmöinen mies on kaikkien naisten ihastus ja suosikki. Ompa hän herättänyt ihan niitä kaikkein hellimpiäkin tunteita, ja siihen tarinaan päästäkseni olenkin näin perinpohjaisesti lukijoilleni esittänyt Psilanderin.
Oli kaksi tyttöä, kumpikin siinä ijässä, jolloin povessa toisinaan ailahtelee niin oudosti sykäyttävät aavistukset, jolloin tyttölapsi oppii tuntemaan punastumisen merkityksen elämässä, jolloin hän kyynelöi Buch der Lieder’in ääressä ja jolloin hänen ”maailman paras ystävänsä” ei ole lyseolainen, vaan tyttökoululainen. Nämä tytöt olivat toistensa ”parhaat ystävät” ja ystävyys tuli kaksin verroin lujemmaksi, kun he kerran kainosti saivat tunnustetuksi toisilleen olevansa kumpikin Psilanderiin rakastuneita. Seurasi yhteisen onnen, yhteisen hurman ja yhteisien kärsimyksien suloinen aika. Heidän tunteensa hehku kasvoi ja tuli lopulta niin valtavaksi, että sen täytyi saada kohdistua johonkin todellisempaan kuin vain siihen varjokuvaan, mikä ”Petitin” valkosella kankaalla väikkyy, vaikkapa Psilanderin kuvaan: Oi, kuinka taivaallisen ihanaa olisi riutua rusoisiin lemmenunelmiin Psilanderin kuva puristettuna neitseelliselle povelle!
Sanotaan, että rakastunut nainen on kekseliäs, ja niin se onkin. Vaikkei Psilanderin kuvaa saatu Lyytikäiseltä, Tampereen kirjakauppa-yhtiöstä, eikä edes Julinilta, ja tarina kertoo sen olleen Köpenhaminassakin ”loppuunmyydyn”, saivat he sittenkin sen mitä heidän nuori, puhdas tunteensa kaipasi. Toinen tytöistä tunsi erään ”hirveän kiltin” pojan, joka oli hyvä valokuvaaja. Seurasi sitten tyttöjen puolelta ”hienoa hakkailua”, jolla poika-parka saatiin rakastumaan ainakin – toiseen tytöistä. Hän pehmeni kuin vaha ja suostui lopulta filmistä ottamaan Psilanderin kuvan valokuvauslevylle. Sitä onnea, minkä tytöt tunsivat, kun Psilander vihdoin oli levyyn kiinnitetty!
Tähän saakka on tarinani ollut idylli, mutta nyt se saa draamallisen käänteen. Mitä voikaan nainen tehdä saadakseen yksin omistaa lemmittynsä! Jos hän tietää, että toinenkin voi tulla hänen onnestaan osalliseksi, muuttuu hän petomaisen julmaksi ja puolustaa oikeuttaan raivoisasti kuin naarastiikeri pentujaan. Kun levy oli kehitetty, siitä saatu yksi kopia ja Psilander siis yhtenä kappaleena ikuistutettu ilmieläväksi, heräsi toisessa tytössä nuo petovaistot. Hän huomasi, että hänen rajaton oikeutensa Psilanderiin oli vaarassa ja nopeasti kuin kärppä piilotti hän valmiin kuvan povelleen, tempasi levyn valokuvaajan kädestä, heitti sen lattiaan ja murskasi sen korollaan tuhansiksi muruiksi.
Semmoista voimme sanoa ”todelliseksi” rakkaudeksi!
Hänen ”parhaan ystävänsä” surun voimme helposti arvata, Kerrotaan, että hän pari päivää näytti kalpealta ja itkettyneeltä, mutta parani pian, kun löysi toisen ”parhaan ystävän”, jonka kanssa nyt on niin ”hirveän hauska” uskoa salaisuutena kaikille, että tuo toinen tyttö on niin hupsu, että on rakastunut elävien kuvien näyttelijään, jota ei koskaan edes ole nähnytkään!
Jätän aiheen vapaasti käytettäväksi ”draamaa varten todellisesta elämästä”, joksi se sopivilla muutoksilla hyvin soveltuisi.
Outi Hupanittu kertoo lisää Psilanderin tähtikultista artikkelissaan Nuori Apollo, vanhan mamsellin ystävä. Psilanderista ks. myös tanskalaisen Kosmoraman artikkelit.
