Suomi kuvauspaikkana: Noiduttu kala (1911)

Helmikuussa 1912 Helikon-teatterissa esitettiin venäläinen elokuva Noiduttu kala eli Ahneuden rangaistus, jonka kerrottiin olleen osittain kuvattu Villinginsaaren rannalla Helsingin saaristossa (ks. Tuulispää ja Fyren). Kyseessä on Venäjän Pathén joulukuussa 1911 julkaisema Skazka o rybake i rybke, joka perustuu Aleksandr Puškinin samannimiseen runomuotoiseen satuun. Elokuvan ohjaaja oli Moskovassa vuodesta 1905 työskennellyt ranskalainen Kaï Hansen. Kuvaaja oli Georges Meyer (oik. Joseph-Louis Mundwiller), joka saapui Venäjälle vuotta myöhemmin. Käsikirjoittajana ja lavastajana toimi Tšeslav Sabinski ja pääosia esittivät Nikolai Vasiljev ja Lidija Sytšova. Elokuvan pituudeksi mainitaan 390 metriä.

Villingin rantaa. Kuva lainattu täältä.

Venäläinen elokuva-alan ammattilehti Sine-Fono kertoi Noidutusta kalasta tuoreeltaan seuraavaa:

Emme ryhdy tässä kertomaan kuvan sisältöä, jonka jokainen tuntee. Sanomme vain, että sen esittämiseen on pantu niin paljon voimia, niin paljon asianharrastusta, että se varmasti saa kunniapaikan venäläisten ohjaustöiden joukossa. Riittää kun mainitaan, että merikohtausten esittämistä varten tehtiin erityinen matka eräälle merenrannalle, jonka luonto muistuttaa runoilijan kuvausta. Näiden rivien kirjoittaja otti muuten katsojana osaa tähän matkaan ja sai itse nähdä ne vaikeudet, jotka filmin tekijöiden oli ratkaistava. Onkin sanottava, että heidän uurastuksensa ei ole valunut hukkaan. He ovat saavuttaneet juuri sen, mihin pyrkivätkin - ja siinä on heidän paras palkkansa.

Toinen elokuvalehti Kine-žurnal totesi, että "kaiken muun lisäksi kuvassa voi nähdä koko joukon kauniita paikkoja".

Pietarilaisten tiedetään kuvanneen näytelmäelokuvia Karjalankannaksen huvilaseuduilla, mutta mikä sai moskovalaiset matkustamaan kauas Suomenlahden rannalle? Todennäköisin vastaus on Pathén suomalainen edustaja Erik Estlander, joka vuonna 1912 perusti oman Finlandia Film -tuotantoyhtiönsä. Villinginsaareen oli tuolloin syntymässä huvila-asutusta, ja on mahdollista että Estlander tai joku hänen tuttavistaan tunsi sen kallioiset rantamaisemat. Vuotta myöhemmin, joulukuussa 1913 Finlandia Film julkaisi maisemaelokuvan Merenhyrskyjä Villingessä.

Noiduttu kala on säilynyt ilman välitekstejä. Katkelman siitä voi nähdä vaikkapa täällä. Suttuisesta kuvasta voi hieman pinnistellen erottaa ihmekalan ja Suomenlahden rantakalliot.

Elävien kuvien valmistuslaitoksissa

Nimimerkki -nta kertoi vuonna 1910 Tampereen Sanomissa käynnistään Pathé Frèresin tehtailla Vincennessä:

Pathén Vincennesin tehtaat vuonna 1910.

Herra toimittaja!
Minun täytyy vielä kerran kiittää Teitä siitä minulle antamastanne Tamp. Sanomien kirjeenvaihtajakortista, jonka avulla olen päässyt tällä matkallani tunkeutumaan kaikkiin mahdottomiinkin paikkoihin. Sillä tamperelaisen sanomalehden valtuudella olen taaskin päässyt maailman suurimman elävien kuvien teatterin, Pathé Frèresin tehtaisiin, näyttämöille ja muihin yhtiön rakennuksiin. Näihin laitoksiin on sangen vaikeata päästä katselemaan, mutta kun minä vahvasti selitin kirjeessäni yhtiön isännöitsijälle, että Suomessa esitetään monessa ”elävissä” heidän kuviaan, niin parin päivän päästä sain kutsun – kerron siitä lyhyesti lehtenne lukijoille ja eritoten tamperelaisille elävien kuvien teattereitten omistajille.
Pathé Frèresin valmistuslaitokset ovat Vincennessä, eräässä Parisin lähellä olevassa vanhassa kaupungissa, joka suuruudeltaan ja asukasluvultaan muistuttaa Tamperetta. Maanalainen rautatie päättyy Parisin portille, vanhojen vallihautojen luo, josta lähdetään automobiilillä Vincennesiä kohti.
Tässä kaupungissa on 12:lla vuosisadalla rakennettu linna, puistoja kuvapatsaineen ja kolme kaunista, yleisön huvittelupaikoiksi järjestettyä pientä järveä ympäröivine metsineen. Aivan ”Vincennesin metsän” laidassa ovat sitten nuo mainitut kuvatehtaat.
Ne muodostavat kaksi pitkää, komeata rakennusriviä, joissa ovat yhtiön hallinnon upeat huoneistot, kirjailijain ja taiteilijain huoneet ja varsinaiset filmien valmistus- ja kopioimisosastot. Nämä viimeksi mainitut osastot ovat varustetut monenmoisilla, uusimpien keksintöjen tuottamilla koneilla ja kehitysaineilla, jotka tavattoman lyhyessä ajassa valmistavat suuret määrät filmirihmoja. Filmirihmat kääritään, sitten kun ne on päästetty valokuvauskoneesta, suuriin kaiteiteisiin, jotka kuljetaan kehitysnestettä sisältäviin koneisiin. Kun kuvat ovat kiinteät, ajetaan ne kuivaustelineisiin, kääritään säiliöihin ja viedään lajittelu-, nimitys- ja lähettämisosastoon. Jokaiseen kuvasarjaan kuuluu vielä tavallisia valokuvia pääkohtauksista, joita kuvia sitten lähetetään malliksi filmejä tilaaville teattereille.
Varsinaiset teatterit ovat hiukan loitompana suuret, lasikattoiset ja etupäässä raudasta rakennetut atelierit sisältävät kaksi suurta salia, toisessa esitetään koomillisia, toisessa vakavia, etupäässä historiallisia näytöksiä. Salin perälle on asetettu kolmion muotoon kaksi huoneen seinää ja erotettu niitten eteen ohuilla liistakkeilla ala permannosta. Tässä sitten tapahtuu esitys.
Valokuvien ottaja istuu vähän etäämpänä valmiina vääntämään koneensa kampia ja näyttelijät ovat paikoillaan. Johtaja antaa merkin ja kohta alkaa esitys ja kuvan ottaja veivata. Näyttelijät puhuvat esittäessään osapuilleen kappaleen juonta, mutta panevat etupäässä omiaan puheeseen, välistä, kun eivät muista sanottavaansa, mölisevät jotain epämääräistä, jotta vaan suu kävisi. Se esitys tuntuu tavattoman hassunkuriselta ja alkuperäiseltä, mutta komeita kuvia siinä vaan syntyy. Jos jossain paikassa alkaa mennä hullusti, keskeytetään kuvan otto, näyttelijät ovat tuota pikaa entisissä asennoissaan ja esitys jatkuu sitten edelleen.
Teatterilla on omat, suuremmoiset puku-, kulissi- ja huonekaluvarastot, omat dekoratsioonimaalarit ja kuvapatsaitten valmistajat. Kulissit ovat valmistetut vain mustalla ja valkealla värillä, sillä 5 km päässä täältä on suurien kuvien värjäyslaitos, jossa kaikenlaisista töherryksistä synnytetään komeita palatseja, linnoja puistoja jne.
Elävien kuvien kone pyörähyttää 960 filmiä minuutissa ja joka päivä valmistaa tehdas 80 km filmirihmaa.
Yhtiön, jonka liikepääoma on 5 milj. frangia, palveluksessa on 4,000 henkeä siinä joukossa on paljon kirjailijoita, näyttelijöitä, maalareita, työmiehiä jne. Yhtiöllä on omat varsinaiset näyttelijäjoukot, mutta suuremmissa kappaleissa käytetään hyvinkin kuuluisia näyttelijöitä. Paitsi sitä, että kuvia otetaan yhtiön atelieereissa, esitetään kohtauksia kaduilla ja kuuluisissa paikoissa. Nämä näytökset tapahtuvat aamulla anivarhain, jolloin ihmisiä ei ole paljon liikkeellä. Saa siinä moni kuuluisa näyttelijä juoksennella Parisin ja Vincennesin kaduilla, kiipeillä puissa ja kavuta vanhoilla raunioilla, mutta tästä hommasta he saavatkin huikeita palkkoja.
Kirjailijat kirjoittavat ja sommittelevat näytöksiä, asettavat ne näyttämölle ja kirjoittavat sitten kuvasarjan mukaisen tekstin. Usein näyttelijät keksivät itse kuvia.
Vuosittain lähettää yhtiö ulkomaille valokuvaajiansa ottamaan eläviä kuvia kauniista maisemista, järjestämään retkiä tunnettuihin paikkoihin jne. ja ne retket ne maksavat. Muistelkaammepa vain yhtiön järjestämää jääkarhunpyyntiretkeä, josta olemme nähneet kuvia Tampereellakin.
Näin sitä sitten valmistetaan kauniita kuvia kaikkiin maailman ääriin. Kuvan puvut ovat usein vanhat ja ränstyneet, esittäjien naamioitus karkea ja kulissit samallaiset, mutta kun tuo kaikki filmissä on muokattu, silistetty ja värjätty, niin on siitä tullut ihmeen ihana elävä kuva.
Vincennessä 26.5.10

Mitä nainen tahtoo (1909)

Finljandskaja gazeta oli kenraalikuvernööri Bobrikovin vuonna 1900 perustama Venäjän hallituksen ääneenkannattaja Suomessa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen lehteä kuvailtiin "eläväksi ruumiiksi", jonka sisältö koostui lähinnä virallisista tiedoituksista ja suomalaisten lehtien venäjänkielisestä refereroinnista. Finljandskaja gazeta pyrki seuraamaan myös Suomessa asuvien venäläisten kulttuuritoimintaa ja toisinaan siinä ilmestyi kiinnostavaa mielipideaineistoa.

Syyskuussa 1909 lehti julkaisi nimimerkillä "Isä" kirjoittaneen Suomessa asuvan venäläisen kirjeen helsinkiläisistä elokuvateattereista:

Kinematografit ovat nykyään korvaneet helsinkiläisille teatterit ja niissä käydään hyvin ahkerasti. Näiden "elävien kuvien" sisällöllä voi olla hyvä, valistava vaikutus kansaan, mutta ne voivat myös turmella sitä. Viimeksi mainittu on tietysti erityisen vaarallista varhaisnuorisolle.
Eilen poikkesin 10- ja 12-vuotiaiden lasteni kanssa Pohjoisesplanadi 17:ssa sijaitsevassa kinematografissa. Ohjelman keskivaiheilla näytettiin kohtauksia nimeltä Jos nainen haluaa, joissa vaimo etsii miespalvelijaa ja mies palvelijatarta. Työhön palkattu miespalvelija pukeutuu palvelijattareksi, ja sen jälkeen esitetään näiden kolmen henkilön öisiä retkiä, jotka ovat niin kyynisiä ja likaisia, sisältäen niin avoimia eleitä ja ruumiinliikkeitä, että ne on näköjään laskettu vähään tyytymättömän aikuisen yleisön kaikkein alhaisimpien vaistojen varaan.
Koska tämän kinematografin "vetonaulana" on tällä hetkellä Hetzensteinin oikeudenkäynnin sankarien (Polovnjovin, Laritshkinin, Bulatselin ym.) esittäminen ja tämä numero näytetään viimeisenä, niin on pakko katsoa myös edellä kuvatut kohtaukset.
Voitaisiinko nämä rivoudet, jos ne yleisön houkuttelemiseksi ovat välttämättömiä, asettaa ohjelmissa viimeisiksi ja mainita niissä, että nämä kohtaukset eivät ole nuorisoa varten. Silloin vanhemmat voisivat ajoissa viedä lapsensa pois ja siten varjella heidän sielujaan kaiken tämän "mauttomuuden ja arkipäiväisyyden" varhaiselta omaksumiselta.

"Isän" kuvailema elokuva on Kansainvälisessä Biografissa esitetty Mitä nainen tahtoo, jota näytettiin samaan aikaan myös Olympiassa ja Maailman Ympäri -teatterissa. Hän viittaa myös Terijoella ja Kivennavalla pidettyyn Venäjän duuman jäsenen Mihail Herzensteinin murhaoikeudenkäyntiin, josta tehtyä uutiselokuvaa esitettiin Kansainvälisessä Biografissa. Maailman Ympäri -teatterin ohjelmaa referoinut Lördagenin toimittaja pani myös merkille "Isän" mainitseman "iloisen kuvan", jonka "olisi mielellään voinut jättää pois".

Mitä nainen tahtoo on ranskalaisen Pathé Frèresin elokuussa 1909 valmistunut lyhyt komedia Ce que femme veut. Siitä on säilynyt seuraava juonikuvaus:

Maanviljelijä Graindorge ja hänen vaimonsa ovat päättäneet palkata palvelijan. He ovat eri mieltä vain yhdestä asiasta: rouva haluaa miespalvelijan ja herra palvelijattaren. Mies saa tahtonsa läpi, mutta nainen päättää kostaa sukupuolensa aseilla: kärsivällisyydellä ja oveluudella. Saavuttaakseen päämääränsä hän vaihtaa kyltin jossa hänen miehensä etsii palvelijatarta toiseen jossa lukee: "Haetaan miespalvelijaa". Viekas ja petollinen normandialainen nuorimies tulee esittelemään itsensä. Vaimo pukee hänet naisten vaatteisiin ja Graindourge, joka on vaikuttunut palvelijattaren vankasta ulkomuodosta, hyväksyy vaimonsa valinnan. Miestään tarkkaan vahtiva vaimo huomaa tämän pian hakkailevan neitokaista. Hän teeskentelee raivostuvansa ja nolostunut ukkoparka alistuu vaimonsa tahtoon aavistamatta että jälleen kerran heikompi sukupuoli on voittanut vahvemman.

Kuvauksen perusteella kyseessä on ranskalaisille tyypillinen "pikantti" komedia, joka ei vaikuta mitenkään erityisen mauttomalta (sellaisiakin Pathén tuotannosta kyllä löytyy). Jonkinlaisen vihjeen "moraalisen tuohtumuksen" syystä antaa Pathén filmografia, jossa mainitaan elokuvan ohjaaja Georges Monca, käsikirjoittaja Léon Nunès ja näyttelijät Charles Prince ja Mathilde Caumont. Kyseessä ei siis ollut entiseen tapaan anonyymi puskafarssi, vaan kenties hieman kunnianhimoisempi "taidefilmin" tapainen tuotos, jossa ammattilaisten työskentely antoi tarinalle uskottavuutta ja realistisempaa sävyä. Ranskan kansalliskirjasto osaakin kertoa, että kyseessä oli Pathén levittämä taidefilmien tuotantoyhtiön SCAGL:n elokuva.

"Isän" puheenvuoro sisältää 1910-luvun vaihteen "elokuvakritiikille" tyypillisiä aineksia:

• Kirjoittaja tunnustaa, että elokuvaesityksillä voi olla myös kansansivistyksellisiä tavoitteita, mutta toisaalta ne voivat turmella vähemmän valveutunutta yleisöä ja varsinkin lapsia ja nuorisoa. Kritiikissä ei siis ole kyse mediasta, vaan sen esittämästä sisällöstä.
• Sivistyneistöön kuuluva henkilö ei käy elokuvissa katsomassa rietasta viihdettä. Hän haluaa nähdä arvokkaita ohjelmanumeroja, tässä tapauksessa ajankohtaisen uutiselokuvan. Lördagenin toimittaja panee merkille Maailman Ympäri -teatterin ohjelmasta Bethovenin kuutamasonaatin, joka esittää "runollisen kauniita maisemia ja ihania kuutamokuvia". Vastaava paremman väen numero Kansainvälisen Biografin ja Olympian ohjelmissa on paimenidylli Hellaassa, jonka esittäjiin kuuluu balettitanssijatar Stacia Napierkowska.
• Aikuinen elokuvayleisö koostuu suurelta osin alemmista, "vähään tyytyvistä" yhteiskuntaluokista. Heitä houkuttelee esityksiin seksiä simuloiva kuvasto, joka on lapsille kaikkein vaarallisinta. Kansainvälisen Biografin ja Olympian ohjelmiin sisältyi myös Pathén säilynyt Pantterinmetsästys, joka herättänee tämän päivän kissanomistajissa huomattavasti voimakkaampia tunteita.

Suomalainen talvimaisema / Imatra talvipuvussaan (1911)

Pathé Frèresin venäläinen tuotantoyhtiö Le Filme Russe julkaisi marraskuussa 1911 Suomessa tehdyn maisemaelokuvan Paysages d’hiver en Finlande, venäjäksi Zimnije peizaži v Finljandii ("Talvimaisemia Suomessa", Višnevskin filmografian numero 824). A. V. Kjunstin kuvaaman elokuvan pituus oli 110 metriä. Se sai ensi-iltansa Venäjällä 14.11.1911 ja Ranskassa 14.2.1912. Ranskalaisen sisältökuvauksen mukaan elokuvassa nähdään arktisia maisemia, sekasortoisia jäätiköitä ja kuohuavia virtoja, joita reunustavat jäisiksi rangoiksi muuttuneet puut:

Cette vue nous offre le spectacle de merveilleux paysages polaires, d’un gigantesque chaos de glaciers, sillonné par des torrents rapides et bouillants, sur les rives desquels se silhouettent quelques arbres comme de grands squelettes gelés.

Venäjällä julkaistu kuvaus (Vestnik kinematografii 1911, nro 21, s. 28) on vähintään yhtä runollinen:

Suomen karu luonto on talvella satumaisen kaunis kun maa lepää neitseellisen valkoisen lumipeitteen alla ja synkät kalliot uinuvat. Vain kuohuvat vuoristojoet eivät tunne rauhaa. Ne vyöryvät hurjina kivisillä rannoilla ja lennättävät sumupilvinä ilmaan aaltojensa pärskeet vesiputouksissa ja koskissa, muodostaen mitä ihmeellisimmän kontrastin uneksivan havumetsän ikinuorelle vihannalle.

Elokuva sai ensi-iltansa Helsingissä maanantaina 13.11.1911. Sitä esitettiin neljässä teatterissa useilla eri nimillä:

• Esplanade: Talvimaisema Suomesta / Finskt vinterlandskap. Ihana luonnonkuva. 
• Helikon: Imatra. Suuremmoinen luonnonkuvaus. 
• Lyyra: Imatra talvipuvussa / Imatra i vinterskrud. Ihanan kaunis maisemakuva. 
• Maxim: Suomalainen talvimaisema (HS) / Talvimaisema Suomesta (US) / Finskt vinterlandskap. Erittäin miellyttävä kuva.

Helsingin Sanomien pikku-uutisten mukaan Helikonin filmin nimenä oli Imatra talvipuvussa. Tampereella se oli Tuhatjärvien maasta. Imatra talvipuvussaan. Fyrenin mukaan Maxim esitti "talvikuvaa Imatralta", ja myös Esplanaden filmin nimi oli Savonlinnassa Imatra talvipuvussaan. Kyse oli siis samasta, talvista Imatrankoskea esittävästä elokuvasta, joka on mainittu Kari Uusitalon Filmografia Fennicassa numeroilla 183, 184, 185 ja 229 (jälkimmäinen oli Esplanadin uusintaesitys nimellä Imatra talvipuvussaan).

Pathén kahden edellisen Suomi-kuvan tavoin Suomalainen talvimaisema / Imatra talvipuvussaan pääsi kansainväliseen levitykseen. Se nähtiin aina Yhdysvaltoja myöten, jossa Imatrankosken kanjonin reunat olivat muuttuneet "lumihuippuisiksi vuoriksi".

Imatra (1909)

Imatrankoski oli ennen patoamistaan Suomen tunnetuin luonnonnähtävyys. Siksi ei ole ihme, että ensimmäiset ulkomaisten elokuvaajien Suomessa tekemät otokset kuvasivat juuri Imatrankoskea. Niitä levittivät vuoden 1905 tienoilla ainakin yhdysvaltalainen Edison Manufacturing Company ja brittiläinen Warwick Trading Company. Ensimmäinen laajasti levitetty Suomi-aiheinen elokuva oli ranskalaisen Pathé Frèresin marraskuussa 1909 julkaisema Brise-glace en Finlande, jota näytettiin meillä nimellä Suomalaisia talvikuvia.

Pysäytyskuva Pathén Imatra-filmistä.

Maanantaina 22.11.1909 sai Helsingin elokuvateattereissa ensiesityksensä Imatrankoskea esittävä maisemakuva. Sitä näytettiin jopa viidessä teatterissa:

• Apollo Biografi: Imatra. (Siltasaarenkadulla sijainneen kakkosluokan teatterin ohjelma oli täysin sama kuin yhtiön pääteatterissa Maailman Ympäri.)
• Central: Imatra syksyllä 1909 / Imatra om hösten 1909. Vårt imposanta vattenfall synes nästan vackrare i denna bild än i verkligheten.
• Kansainvälinen Biografi: Imatra. Paras sarja, mitä tästä mahtavasta koskesta on näytetty. 
• Maailman Ympäri: Imatra. Mainiosti onnistuneita kuvia koskesta. Sama Turussa: Imatra kuutamossa. Ihanin kuva, mitä voidaan kuvitella. Tuhannet ja taas tuhannet ovat matkustaneet tänne pohjolaan hurmaantuen sen mahtavista pyörteistä, vaan harvoilla on ollut onnea saadakseen kuutamolla ihmetellä sen aavemaista ihanuutta ja kohinaa. 
• Olympia: Imatra. Ihanin kuva mitä voi ajatella! Imatran putous kuuvalossa on mitä ihastuttavin näky.

Kari Uusitalo on rekisteröinyt elokuvan Filmografia Fennicaan numerolla 122 ilman tietoa valmistajasta. Outi Hupaniittu (Biografiliiketoiminnan valtakausi, s. 120) spekuloi, että kyseessä saattaisi olla useampi eri elokuva. Centralilla, Kansainvälisellä Biografilla ja Olympialla tuskin oli kuitenkaan omaa tuotantoa. Olympian ohjelmaa esitettiin vasta seuraavalla viikolla Maiden ja Kansojen Hämeenkatu 8:n teatterissa, joten kyseessä ei voi olla senkään tuotanto. Hupaniitun mainitsema Biokaan ei enää ollut hengissä.

Kyseessä on Pathé Frèresin osittain kuunvalossa kuvattu En Finlande - Chutes de l’Imatra, joka sai ensi-iltansa Pariisissa 14.4.1910. Sen Moskovan ensi-ilta oli kuitenkin jo 23.11.1909 (Veniamin Višnevski: Dokumentalnyje filmy dorevoljutsionnoi Rossii 1907–1916, nro 291), päivää myöhemmin kuin Helsingissä. Pathén elokuvat tulivat Suomeen monesti useina kopioina. Niillä oli täällä myös tietty julkaisupäivämäärä, minkä johdosta ne esitettiin kaikissa Helsingin ensi-iltateattereissa samalla viikolla. Elokuvilla ei ollut kiinteitä suomen- tai ruotsinkielisiä nimiä, koska niissä ei ollut kotimaista teksitystäkään.

Elokuvan pituus oli 135 metriä ja se oli pääosin väritetty. Kuvaajan nimi ei ole tiedossa. Pathén Suomen-edustaja Erik Estlander muisteli muutaman vuoden kuluttua ilmeisesti juuri tätä filmiä:

När Pathé frères fotograf skulle fotografera Imatra fick han uppehålla sig tre dagar vid fallet förran resultatet var vunnet. Och detta bara för att solglimtarna voro så envist sällsynta. Nyslott lyckades han alls icke få en bild af, emedan ofta nämnda glimtar där helt enkelt uteblefvo.
Huru värdefulla films med vyer från vårt land dock äro vittnar Pathé frères Imatra-films om. Denna bild hör nämligen till dem, på hvilka firman haft största åtgång, och har den hälsats med offentliga applåder exempelvis i Pisa.

Elokuvaa esitettiin marras-joulukuussa 1909 Venäjällä mm. Batumissa, Donin Rostovissa, Kamenets-Podolskissa, Kiovassa, Kokandissa ja Pietarissa (Sine-fono -lehden ohjelmatiedot). Se sai laajan kansainvälisen levityksen ja herätti maisemaelokuvaksi kohtalaisen paljon huomiota. Elokuvan sisältöä kuvattiin yhdysvaltalaisessa elokuvalehdessä seuraavaan tapaan:

Tumbling, rolling, crashing, ever changing, but always the same, the waters of these glorius rapids are shown to perfection in this film. Sometimes the great masses of translucent green water crested with foam and overhung with filmy mists of spray, confront the vision in an uninterrupted vista. Sometimes the ceaseless movement of the waters is viewed through the delicate foliage of silver birch and larch, and from time to time a broadside view of the mighty torrent is flung upon the screen. Never are the rapids anything but superb, and at night, when the moon casts her magic beams upon the waters, turning the high-flung spray into showers of diamond drops, the fairylike beaty of the spectacle is beyond the limitations of words.

Pätkä Pathén Imatra-elokuvasta sisältyy Atelier Apollon Berliinin matkailunäyttelyä varten vuonna 1911 valmistamaan Finland-koosteeseen. Se on nähtävissä täällä 10. minuutin kohdalla. Elokuvasta jouduttiin leikkaamaan pois kosken partaalla käyskentelevät venäläisupseerit (Sedergren & Kippola: Dokumentin ytimessä 2009, s. 208).

Suomalaisia talvikuvia (1909)

Ensimmäinen Suomessa kansainväliseen levitykseen tehty elokuva oli ranskalaisen Pathé Frèresin marraskuussa 1909 julkaisema Brise-glace en Finlande. Pathén filmografia mainitsee 95-metrisen dokumenttielokuvan tekijäksi Jean Nédelecin, joka työskenteli tuolloin usein pohjoismaissa (ks. Cinémonde 224/1933). Veniamin Višnevskin varhaisen venäläisen dokumenttielokuvan filmografiassa Dokumentalnyje filmy dorevoljutsionnoi Rossii 1907–1916 kuvaajan arvellaan olleen A. V. Kjunst. Elokuva sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa 25.6.1910 nimellä Breaking Ice in Finland. Sikäläisessä sisältökuvauksessa kerrotaan seuraavaa:

The Port of Helsingfors is in the grip of ice and frost and a wide expanse of frozen water meets the eye, with vessels held fast in the ice. Great ice-breaking vessels swing slowly out of the port, plow through the frozen field and masses of splintered ice fly on either side of the thin furrow of water left in the wake of their stern. The ice-breakers' work is not yet finished, however, for ships caught in the ice have to be assisted and towed back to dock.

Elokuvaa esitettiin Suomessa nimellä Suomalaisia talvikuvia / Finska vinterbilder (Filmografia Fennica 119). Se tuotiin maahan ilmeisesti vain yhtenä kopiona, joka sai ensi-iltansa helsinkiläisessä Olympiassa 8.11.1909. Helsingin Sanomien mukaan "Suomalaisia talvikuvia" luo eteemme näköaloja pääkaupungistamme sen ollessa talviasussaan ja jäämurtajamme talvisesta toiminnasta Turun ja Hangon edustalla. Samaa ohjelmaa esitettiin mm. pietarsaarelaisessa Centralissa, jonka ilmoituksessa kuvailtiin lyhyesti filmin sisältöä: Helsingfors i vinterskrud, Tarmo och Sampo bryter is utanför Hangö och Åbo. Utmärkt vacker och intressant bild. Kuopiossa elokuva sai nimen Helsinki talvipuvussaan.

Suomalaisia talvikuvia (1909). Jäänmurtaja Sampo.

Suomalaisia talvikuvia oli siis kuvattu Helsingissä, Hangossa ja Turussa ja siinä esiintyivät jäänmurtajat Tarmo ja Sampo. Ilmeisesti ranskalainen kuvaaja oli käynyt Hangon satamassa 19.3.1909. Jäänmurtaja Sammolla oli tulkkina Pathén suomalainen edustaja Erik Estlander. Jäätilanne Suomenlahdella oli maaliskuussa 1909 poikkeuksellisen vaikea houkutellen paikalle myös suomalaisen valokuvaajan. Aihe ei ollut elokuvanakaan uusi, sillä K. E. Ståhlbergin Atelier Apollo oli jo vuonna 1907 tehnyt Neljä vuorokautta jäänmurtaja Sammon mukana Suomen lahden jäissä (Filmografia Fennica 29, ks. sisältökuvaus) ja Maat ja Kansat oli seuraavana vuonna ottanut Kuvia Hangon satamasta (Filmografia Fennica 82).

Elokuvasta on säilynyt George Eastman Housen puutteellinen kopio, joka kuvataan lyhyesti teoksessa A Companion to Early Cinema. Restauroitu kopio saatiin Suomen elokuva-arkiston kokoelmiin vuonna 2005.

Max Linder

Ranskalainen Max Linder oli yksi 1910-luvun alun kuuluisimmista elokuvanäyttelijöistä. Hänen Pathé Frèresille tekemät lyhyet komediansa tunnettiin hyvin myös Suomessa, jossa Linderin nimi toimi elokuvateatterien vetonaulana heti vuosikymmenen vaihteesta lähtien. Ensimmäisen kerran se lienee mainittu elokuvan Poikanallikka (Tampereella Keltanokka) yhteydessä syyskuussa 1909.

Elokuvailmoitusten ja puffien lisäksi Linderin nimi alkoi näkyä Suomen lehdistössä vuonna 1912, jolloin useissa sanomalehdissä julkaistiin sama pikku-uutinen:

Maailmankuulu filminäyttelijä Max Linder on oleskellut Wienissä, ja häntä on haastateltu siellä. Max Linder, joka on syntyisin Saint-Loubésta, kertoi, että hän on nuoruusvuosinaan ollut aika hulivili, ensin esiintynyt Comedie Francaisessa, sitten Thetre d'Ambiguessa ja joutui viimeinen kokonaan rappiolle. Juuri niinä aikoina alettiin kokeilla kinematografilla, ja Max herra sai alotella näyttelemällä vanhempain kodista karannutta ylioppilasta. Näyttelemisestä sai Max 20 frangia ja Pathe Freres ansaitsi vähän yli 500,000. Sittemmin oli nuorukaisella paremmat ansiot ja jo vuonna 1909 hän ansaitsi miljoona frangia. Nyt hän on viimeksi oleskellut Espanjassa ja Portugalissa. Barcelonassa opetteli hän miekkailutaidon. Kahden opetustunnin jälkeen osasi hän jo määrätyllä tavalla tappaa sonnin. Tätä hän ei sanonut kerskuakseen, vain mainitakseen esimerkin tavattomasta vireydestä ja täsmällisyydestä, jollaiseksi kinematografinäyttely kasvattaa. Hän mainitsi vielä että hänet on vangittu useimmiten kun ketään muuta henkilöä. Katukohtaukset täytyy usein ympäristön vuoksi näytellä valmistamatta keskellä elettävää elämää. Täsmälleen määrätyllä minuutilla tulee Linder saapuville toisien näyttelijöiden kanssa ja näyttelee hurjalla vauhdilla. Hänellä on aina prefekti Lépines'in lupakirja, mutta melkein aina tulee joku valmistautumaton poliisi ja vangitsee hänet julkisena häiriöntekijänä! Ja alinomaa on joukko yleisöä mukana, tietämättä, että eläviä kuvia otetaan. (Aamulehti 17.12.1912)

Jutussa mainittu härkätaistelu herätti myös kielteistä huomiota, ja sitä kommentoitiin Suomen eläinsuojelusyhdistysten aikakauskirjassa vuonna 1914. Kyseistä elokuvaa Max toreadorina oli näytetty Esplanadi Teatterissa saman vuoden tammikuussa.

Ja samassa teatterissa on tällä viikolla päänumerona filmi Max härkätaistelijana. Max katselee Ranskassa härkätaistelua ja haluaa itsekin astua areenalle. Kääriytyneenä pöytäliinaan, joka on olevinaan toreadorin viitta, käy hän vastaantulevien polkupyöräilijäin ja rautatiejunien kimppuun ja ostaa vihdoin kokeiluesineekseen lehmän, jota ahdistelee parilla kahvelilla, jotka tarttuvat kiinni lehmän niskassa olevaan limppuun. Lukuunottamatta sitä, että on sopimatonta tämän luontoisessa kappaleessa ottaa filmiin kiusattua, uuvuksiin ahdistettua, väkäpäänuolilla haavoitettua härkää, on siihen asti verrattain viatonta huvia, joka on Max Linderin ilveilijätaidon tavallinen näyte. Mutta toisessa osassa näytellään "oikeata" härkätaistelua. Pieni, ilmeisesti kesy tai jotenkin lamautettu härkä antaa vastustelematta Maxin työntää kylkiinsä väkäpäisiä nuolia ja terävän miekan, vaipuu selkärankaa kohdanneen harhapiston jälkeen polvilleen ja jää vihdoin liikkumattomana makaamaan ammatti-arenateurastajan pistosta. Max saa palkkioksi urotyöstään riemuhuutoja ja ajattelemattomien naisten hymyilyä.

Julmuus eläimiä kohtaan lienee ollut melko tavallista varhaisissa mykkäelokuvissa, mutta muuten Linderin huumori perustuu varsin hienovaraiseen tilannekomiikkaan. Hänen henkilöhahmonsa on joutilasta elämää viettävä pikkuporvarillinen keikari, jonka harrastuksena on naisten hurmaaminen ja tavoitteena yhteiskunnallinen nousu pääsemällä rikkaisiin naimisiin. Ensimmäinen maailmansota pyyhkäisi pois Linderin edustaman poikamieskulttuurin, ja hänen tyylinsä tuntuu nykykatsojasta kovin arkaaiselta ja valjulta.

Linderin varhaistuotannosta antaa hyvän kuvan DVD Le cinéma de Max Linder, joka sisältää kymmenen täydellisesti restauroitua elokuvaa vuosilta 1910-1914. Tätä lähemmäs alkuperäistä ei tuon ajan komedioiden katselukokemus voi tulla, olkoonkin että niiden hauskuudesta voidaan olla montaa mieltä. DVD sisältää seuraavat elokuvat:

Les débuts de Max au cinématographe. Ohjaaja Max Linder/Louis Gasnier. Pituus 185 m. Muut näyttelijät Charles Pathé, Louis Gasnier. Pathé Frères kataloginumero 3895/lokakuu 1910. Ensi-ilta Wien 1.10.1910, Pariisi 25.11.1910.

• Lyyra 24.10.1910: Max Linderin ensimmäinen yritys elävienkuvien alalla. Koomillisin kuva mitä Max on näytellyt. (HS, US) / Max Linders debut å det kinematografiska området (Hbl). Hjalmar Pohjanheimon vasta avatun Lyyran levitysketjuun kuuluivat mm. Turun Metropol, Tampereen ja Kuopion Maat ja Kansat sekä Porin Puistoteatteri.

Max prend un bain. Ohj. Lucien Nonguet (?). 210 m. Pathé Frères 3944/marraskuu 1910. Itävalta 22.10.1910, Pariisi 30.12.1910.

• Olympia 28.11.1910: Täytyy seurata lääkärin määräystä eli Max aikoo kylpeä. Kauttaaltaan koomillinen Max Linderin näyttelemä kuva. Maxin on kylvettävä vaikka kaikki on häntä vastaan ja vihdoin onnistuu hän eräässä porraskäytävässa saamaan kylvyn, mutta joutuu tästä teosta poliisikamariin. (HS) / Lääkärin ohjeita on noudatettava (US) / Man måste följä läkarens ordination eller Max skall bada (Hbl). Ruotsalaisten omistama Olympia antoi ilmoituksensa ruotsiksi, minkä johdosta elokuvat saivat eri lehdissä erilaisia suomenkielisiä nimiä. Maaseudulla nimivariantteja tuli vielä lisää. Olympian ketjun kärjessä olivat Viipurin ja Kuopion Maat ja Kansat, Oulun Uusi Elävien Kuvien Näyttämö ja Jyväskylän Opiksi ja Huviksi. Jälkimmäisen arkistosta löytyy myös juonikuvaus: Max, joka viime aikoina on tullut erittäin hermostuneeksi, menee lääkäriltä kysymään neuvoa. Tämä määrää hänelle kylvyn päivässä. Max ostaa itselleen kylpyammeen, kantaa sen kotiinsa ja koettaa täyttää sen niin hyvin kuin voi. Mutta koska vesijohto on porraskäytävässä, täytyy Maxin viedä amme sinne täytettäväksi. Täytettynä ei hän enää voi viedä ammetta huoneeseensa, jonka tähden hän päättää kylpeä porraskäytävässä naapurien suureksi harmiksi ja kiusaksi. Poliisit, jotka kutsusta saapuvat paikalle, vaativat Maxin nousemaan ylös ja seuraamaan heitä poliisikonttoriin, mutta kun hän kieltäytyy tekemästä tätä, niin kantavat poliisit hänet ammeineen sinne. Täällä onnistuu hänen paeta ja nyt ryömii hän ikäänkuin etana kuoreensa. Hassunkurisen takaa-ajon jälkeen palaa Max viimeinen kotiinsa kattojen ym. yli.

Max en convalescence. Ohj. ja käsikirjoitus Max Linder (?). 245 m. Jean Leuvielle (isä), Suzanne Leuvielle (äiti), Marcelle Leuvielle (sisar). Pathé Frères 4559/syyskuu 1911. Wien 25.8.1911, Lyon 13.10.1911.

• Lyyra 4.9.1911: Max paranemaan päin. Max on jo, jos ei "suuruus", niin kuitenkin pidetty. Kuva esittää joitakin kuvia hänen yksityiselämästään ja kun on nähnyt kuvan, niin täytyy sanoa "Max on aina Max". HUOM! UUTTA! Filmillä olevat selitykset ja kirjoitukset esitetään suomen ja ruotsin kielellä. (HS, US) / Max på bättringsvägen (Hbl). Pohjanheimo oli suomenkielinen, ja hänen levittämillään elokuvilla oli yleensä vain yksi suomenkielinen nimi. Hän hankki niihin jo varhain suomenkieliset välitekstit. Lyyran jälkeen vuorossa olivat Viipurin Maat ja Kansat, Tampereen Hämeenkatu 8, Turun Arkadia ja Porin Satulinna.

Max et Jane veulent faire du théâtre. Ohj. Max Linder, René Leprince (?), käs. Max Linder (?). 295 m. Jane Renouardt (Jane de Chipanowa), Gabrielle Lange, Henri Collen. Pathé Frères 4911/tammikuu 1912. Wien 22.12.1911, Pariisi 23.2.1912.

• Lyyra 1.1.1912: Max ja Jane haluavat mennä teatteriin. Näytelleet Max Linder ja M:lle Renouard. Tässä on taasen pila, missä Max Linder osottautuu enimmän loistavaksi, enimmän kaltaisekseen ja enimmän vastustamattomaksi kuin konsanaan. (HS, US) / Max och Jane vilja gå in vid teatern (Hbl). Seuraavaksi Viipurin Maat ja Kansat, Tampereen Hämeenkatu 8, Kuopion Kaleva ja Porin Satulinna.

Amour tenace. Ohj. ja käs. Max. Linder. 410 m. Louis Gauthier (? M. Rocdefer). Pathé Frères 5327/elokuu 1912. Itävalta 2.8.1912, Pariisi 4.10.1912

• Esplanad 21.10.1912: Uskollinen rakkaus palkitaan (US) / Ihärdig kärlek får sin lön (Hbl). Seuraavaksi Turun Scala, Viipurin Salama, Kuopion Pohjan Tähti ja Tampereen Petit, jossa seuraava kuvaus: Väsymättömän rakkauden palkinto. Ystäväämme Maxia vaivaa kroonillinen rakkauskuume. Nyt hän on jälleen senkin seitsemän kertaa rakastunut ja tavalllisuuden mukaan korviaan myöten. Tytön isä tekee tosin tenän, mutta Max ei vähillä hellää ja niinkuin sanotaan, voittaa rakkaus kaikki esteet – samoin nytkin. (Tampereen Sanomat 22.12.1912)

L'entente cordiale. Ohj. ja käs. Max Linder. 380 m. Harry Fragson (Fragson), Jane Renouardt (neiti Rocfait-Lair), Eugène Rouzier-Dorcières (sekundantti). Pathé Frères 5402/lokakuu 1912. Itävalta 20.9.1912, Pariisi 22.11.1912.

• Lyyra 20.10.1912: Max Linder englantilaisine ystävineen. Humoristi Fragsen tulee kanaalin yli vieraillakseen kuukauden Pariisissa virkaveljensä Max Linderin, naurun kuninkaan luona. Voidakseen säädyllisesti vastaanottaa ystävänsä, on Maxin pakko palkata palvelijatar. Tämä on pieni lumoava olento, joka saattaa molempain nuorten miesten sydämet lemmestä hehkumaan. Kuvassa näemme heidän kilpailunsa tulokset. (HS, US) / Max Linder och hans engelska vän Fragsen (Hbl). Lehtien elokuvamainokset olivat syksyllä 1912 kasvaneet kookkaiksi. Pohjanheimo ei sellaisiin rahojaan tuhlannut. Seuraavaksi Tampereen Hämeenkatu 8. Suomen elokuvateattereita kiersi samaan aikaan kymmenkunta Linder-elokuvaa.

Max a peur de l'eau. Ohj. ja käs. Max Linder. 300 m. Mado Minty (? Lili), Gabriel Moreau (? ystävä ravintolassa). Pathé Frères 5594/joulukuu 1912. Wien 6.12.1912, Pariisi 7.2.1913.

• Esplanad 10.2.1913: Max pelkää vallia (!) (HS) / Max pelkää vettä (US) / Max är rädd för vatten (Hbl). Helsingin Sanomien konttoriapulaisen, latojan tai juoksupojan suomennokset olivat monesti vielä älyttömämpiä kuin suomen kielen asiaa ajaneessa Uudessa Suomettaressa. Tässä tapauksessa on tosin kyse puuttuvista t-viivoista. Esplanadin omistajat olivat ruotsinkielisiä, mikä näkyy myös Hufvudstadsbladetin mainoksen koosta. Seuraavaksi Turun Olympia, Viipurin Salama.

Les vacances de Max. Ohj. ja käs. Max Linder. 375 m. Germaine Rysor (Pierrette). Pathé Frères 6329/joulukuu 1913. Pariisi 11.7.1913, Berliini 31.10.1913.

• Kaleva 16.4.1914: Max vierailulla setänsä luona (HS) / Max käymässä setänsä luona (US) / Max på besök hos sin farbror (Hbl). Seuraavaksi saman omistajan Thalia, Tampereen Työkansan Näyttämö, Vaasan Esplanad.

Max pédicure. Ohj. ja käs. Max Linder. Kuvaus Henri Stucker. 335 m. Lilian Greuze (Lili), Georges Gorby (Lilin isä), Geneviève Chapelas (? palvelustyttö). Pathé Frères 6488/huhtikuu 1914. Luxemburg 31.1.1914, Pariisi 20.3.1914.

• Ensimmäinen maailmansota keskeytti elokuvien tuonnin Ranskasta. Linderin edellistä elokuvaa N'embrassez pas votre bonne oli esitetty Suomessa keväällä 1914, mutta sen jälkeen seuraava uusi filmi oli Rakkauden oppitunti (HS) / Lemmenluento (US) / Kärlekslektionen (Hbl) Esplanadissa 22.11.1915. Se lienee sama kuin La Très moutarde vuodelta 1914. Sillä välin Suomessa oli pyöritetty vanhoja Linder-kuvia. Syyskuussa 1914 Linderin kerrottiin kaatuneen sodassa, mutta tieto kumottiin pian. Kynsienhoitajasta kertovaa elokuvaa ei tuotu Suomeen ainakaan vuoteen 1920 mennessä.

Max et sa belle-mère. Ohj. ja käs. Max Linder. 590 m. Pâquerette (anoppi). Pathé Frères 6847/syyskuu 1914. Torino 31.8.1914, Pariisi 8.1.1915.

• Lyyra I 21.2.1921: Max Linder ja hänen anoppinsa. 2-os. filmifarssi. (HS, US) / Max Linder och hans svärmor (Hbl). Maailmansodan, sisällissodan ja saksalaismiehityksen jälkeen joitakin vanhoja Linder-elokuvia tuotiin Suomeen vielä vuosia myöhemmin. Linder oli tehnyt samannimisen elokuvan vuonna 1911, mutta tämä on sitä huomattavasti pitempi.

Linderin elokuvista useimmat, joskaan ei kaikki, esitettiin myös Suomessa - ilmeisesti Pathén maahantuojan Erik Estlanderin ja Helsingin ensi-iltateatterien solmimilla pitkäkestoisilla sopimuksilla. Helsingin elokuvateatterit huolehtivat myös elokuvien levityksestä maaseudulle. Kuten ensi-iltapäivämääristä käy ilmi, Suomi ei elokuvien maahantuonnissa ollut ensimmäiseen maailmansotaan saakka sanottavasti jäljessä muusta Euroopasta. Max Linderin elokuvat esitettiin täällä usein ennen Ranskaa, mikä liittynee siihen, että Pathén kaltaiset suuret ketjut hallitsivat kotimaassaan tuotannon lisäksi myös elokuvien levitystä ja saattoivat siten suunnitella esitysaikataulut oman mielensä mukaan.