Kun Inga Lill rakastui Nick Carteriin

Andrew Shailin mukaan Euroopan ensimmäinen ihailijakirjeen saanut elokuvanäyttelijä oli ranskalainen Pierre Bressol, joka esitti etsivä Nick Carteria Victorin Jassetin Éclair-yhtiölle ohjaamassa sarjassa. Kirje oli päivätty 1.12.1909, alle kuukausi ensimmäisen tunnetun amerikkalaisen ihailijakirjeen jälkeen, ja sen oli lähettänyt Inga Lill Helsingistä. Nimimerkki Hr X, joka ei selvästikään ollut tutustunut kääntäjän eettisiin sääntöihin, kertoi asiasta Hufvudstadsbladetissa 17.2.1910. Pian jutulle nauroivat myös muut suomalaiset lehdet, mm. Kansan Lehti, Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat. Seuraavassa suomennoksen alku hieman siistittynä:

Muuan tukholmalaisen herrasmiehen kerrotaan aikoinaan elävien kuvien teatterissa käydessään pihkaantuneen erääseen kaunista naista esittävään kuvaan. Kun sitten tämä kuva oli kulkenut kaikki Tukholman elävien kuvien teatterit ja se vietiin maaseudulle esitettäväksi, seurasi rakastunut herra mukana istuen jokaisessa teatterissa, missä hänen lemmittyään esitettiin.

Nyt on Helsingissä sattunut samantapainen ihme. Muuan nuori suomalainen tyttönen on näet rakastunut elävissä kuvissa Nick Carteriin. Rakkaus ei ole pysynyt salassa. Tyttönen nimittäin innostuneena lempensä esineeseen sai tutkimisen jälkeen vihdoin tietää, että hänen lempimänsä elävä kuva Nick Carter oli Pariisin Odeon-teatterissa esiintyvä näyttelijä hra Bressol. Neito lähetti räiskyvän ruotsinkielisen rakkauskirjeen. Hra Bressol ei kuitenkaan ymmärtänyt ruotsia eikä siis voinut saada selville, sisälsikö kirje rakkautta vai muuta ja lähetti sen käännettäväksi Helsinkiin eräälle henkilölle. Alku tästä sulosanaisesta epistolasta kuuluu seuraavasti:

Helsingissä jouluk. 1 p. 1909.
"Parhain herra Nick Carter.
Minä, joka olen nuori 20 kevättä nähnyt suomalainen tyttö ("en ung finish mädschen"), olen tuntemattomasta syystä rakastunut Teihin, hra N. C. Tietäisittepä kuinka rakas Te olette minulle, tietäisittepä, kuinka syömmeni sykkii joka kerran kun näen Teidät elävissä kuvissa! Jumala yksin tietää, kuinka vilpitöntä on se rakkaus, joka nuoresta puhtaasta sydämestäni virtaa Teitä kohtaan -- ". Kirjeen loppuosassa lupaa neitonen lähettää valokuvansa lemmitylleen, pyytääpä, että Nick Carter vastaisi hänelle Helsingin postitoimistoon nimellä: Inga Lill.

Hufvudstadsbladet jatkaa:

Det är icke mycket att tillägga. Den förälskade herrn i Nordlindhs novell (= alun juttu tukholmalaisherrasta) lade en viss bitterljuf sordin öfver sitt förhållande genom att nöja sig med en älskarinna i lefvande bilder och icke fordra en i lefvande lifvet. Den finska flickan är en mera blodfull natur och icke tillfreds med att den smarta Nick Carter agerar talangfullt på biografteaterns lakan. Hon skall ha honom.

Det gör hon oklokt i. Bäst för kärlekens egen skull at hålla sin passion ideellt inriktad. Helt säkert skulle Plato i våra dagar älska på biograferna; det är verkligen både ideellt, angenämt och bekvämt. Konkurrensen, förlåt, svartsjukan spelar ingen obehaglig roll, det gäller bara att, i värsta fall, fördela biograferna.

Sabine Lenkin mukaan komea, rohkea ja neuvokas Nick Carter oli valkokankaan ensimmäinen sankarihahmo, johon naispuolisen yleisön oli helppo ihastua. Hahmoa esittänyt näyttelijä oli kuitenkin varhaisten mykkäelokuvien tapaan yleisölle nimetön. Hufvudstadsbladetin herra X:n mukaan Inga Lill oli jostain saanut selville hänen nimensä, mikä periaatteessa oli mahdollista. Bressol oli esiintynyt myös Suomessa näytetyissä "taide-elokuvissa" kuten Omantunnontuskat (Remords, 1909) ja Portinvartijanaisen poika (ilm. Rédemption, 1909). Niiden yhteydessä hänet oli mainittu Odeon-teatterin näyttelijäksi, ja Inga Lill oli ehkä tunnistanut sankarinsa valkokankaalta. Toisaalta näkyy, että kirje oli osoitettu Nick Carterille, ei näyttelijälle, ja se oli ehkäpä löytänyt tiensä tuotantoyhtiö Éclairin välityksellä. Lenk viittaa Georges Sadouliin, jonka mukaan yhtiö oli saanut paljon Nick Carterille osoitettuja rakkauskirjeitä. Helsingin Sanomien mukaan "joku elävien kuvien teatterin omistaja" oli lähettänyt kirjeen käännettäväksi "erään täkäläisen lehden toimitukseen".

Koko jutun uskottavuus historiallisena tapauksena on vähintäänkin kyseenalainen. Varmaa lienee vain, että Suomesta oli lähetetty ihailijakirje, joka sittemmin oli joutunut vääriin käsiin. Turun Sanomat viimeistelee tarinan seuraavaan tapaan:

Vaarallisiksipa alkavat käydä elävät kuvat, kun ne panevat nuorten tyttösten sydämet paloon ja villitsevät ne aina Pariisia myöten hakemaan henttunsa. Mahtaa hra Bressolilla olla suloista lukea mukavassa nojatuolissaan tätä rakkauden suitsutusta.

Riffle-Bill, preerian kuningas

Ranska oli 1900-luvun alussa elokuvan suurvalta, ja myös lännenelokuvia tehtiin Ranskassa. Yksi ensimmäisistä valkokankaan lännensankareista oli Riffle-Bill, joka seikkaili viidessä Victorin-Hippolyte Jassetin Éclair-yhtiölle vuosina 1908-1909 tekemässä elokuvassa. Riffle-Billiä edelsi Jassetin suosittu Nick Carter -etsiväsarja, ja seuraavana oli vuorossa sarja merirosvo Morganista. Buffalo Billin innoittamaa päähenkilöä esitti Henri Gouget.

Riffle-Billin ensimmäinen Suomeen tuotu seikkailu oli Hyökkäys postinkuljettajan kimppuun (L'attaque du courrier), joka Ranskassa oli julkaistu sarjan toisena osana. Kaksisataa metriä eli kymmenisen minuuttia pitkän elokuvan ensi-ilta oli 27. joulukuuta 1908. Suomessa se esitettiin Helsingin Biografi-Teatterissa 2. helmikuuta 1909. Elokuvateatterin ilmoitus sisältää luettelon elokuvan kohtauksista, mutta paremman käsityksen sen sisällöstä antaa ruotsalainen juonikuvaus:

Under det postföraren på posten erhåller brev och värdeförsändelser för vidare befordran, komma en bov och hans kamrater överens om att göra ett alfall på postbudet.
I bakhåll skjuta de på ryttaren, vilken undkommer, men förföljd av banditerna faller han svårt sårad till marken.
Penningarna stjälas och placeras på ett säkert ställe.
Postbudet, som på grund av kölden anstränger sig till det yttersta, stiger med knapp möda upp på hästen. Döende ankommer han till et skjutshåll i samma ögonblick som Riffle Bill, på väg till posten, inträder.
Postbudet har icke känt igen någon av de maskerade banditerna. Oförsiktigt tillkännagiver boven för sina medbrottslingar att de icke äro upptäckta.
Hans hållning har uppväckt Riffle Bills misstanke, vilken sätter sig på spaning efter dem. Banditerna känna sig hotade. De följa Riffle Bill, och i samma ögonblick, då denne, sökande efter spår, passerar under ett stort träd, kastar en av banditerna sig ned från en gren på Riffle Bills häst under det att de andra kasta honom ur sadeln.
Riffle Bill, fången, blir instängd i ett ihåligt träd, där banditerna vilja bränna honom. Han springer upp i toppen av trädet och sjuter på banditerna.
Den siste, fången genom lasso av den förskräcklige spejaren, följer honom till stället, där hans medbrottslingar hava gömt pänningarna.
Riffle Bill medför detta till postbudet som tackar honom av fullt hjärta.

Jokaisen, joka mielellään haluaa nähdä hyvin valmistettuja seikkailukuvia, tulee käydä katsomassa Riffle-Billiä, "auttajaa hädässä" (Savon Sanomat 5.2.1909). Valitettavasti tämä ei ole enää mahdollista, sillä sarja ei ole säilynyt. Referoidaan tähän lohdutuksena sarjan kolmas osa, Uudisasukkaan kaunis tytär:

Muuan mexikolainen rakastaa nuorta ja kaunista farmarin tytärtä, mutta hänen tarjouksensa hylkää sekä tyttö että tämän isä. Vannoen kostavansa solmitsee hän liiton eräitten intiaanien kanssa.
Intiaaniksi puettuna saapuu hän avustajineen farmille, ryöstää tytön ja sytyttää talon. Kun hätä on suurin, saapuu Riffle Bill, saa kuulla mitä on tapahtunut ja lähtee ajamaan takaa intiaaneja. Löydettyään tien erään maahan pudonneen nenäliinan avulla, saapuu hän pian paikalle, josta farmarin tytär on viety pois. 
Intiaanipäällikkö ja mexikolainen olivat joutuneet riitaan tytön omistamisesta ja Riffle Bill käyttää sopivalla hetkellä tilaisuutta hyväkseen vapauttaen tytön ja vieden hänet takaisin isänsä luokse. (Aamulehti 16.2.1909)

Ranskassa kuvattu sarja esitettiin mainoksissa amerikkalaisena (Olympian ilmoitus), ja ainakin joensuulaistoimittajaan sen "suuremmoiset maisemat" tekivät vaikutuksen (Karjalan Sanomat 4.3.1909). Velikullan pakinoitsijan mukaan "etevimmät kultuuripuolueen johtomiehet" olivat viettäneet runeberginpäivää katsomalla Olympiassa Riffle Billin seikkailuja. Pienimmille katsojille ne olivat aivan liian jännittäviä (Hufvudstadsbladet 23.2.1909).

Riffle-Billin ja hänen poikansa seikkailut kiersivät Suomen valkokankaita vuoden 1910 loppuun saakka ja tekivät lyhyen paluun sisällissodan filmipulan aikana. Porissa sankaria muistettiin vielä vuonna 1920:

Öiseen aikaan pidetään täällä kujilla ja kaduilla yllä aivan säännöllistä rumputulta. Niin ettei tässä kohta uskalla nokkaansa kadulle pistää muuten kuin hirmuinen lasso vyyhdittynä olkapäille, täysinäinen patruunavyö vyötäisillä sekä pari jylhää "colttia" tupessa kummallakin sivulla ja ihmissyöjän "miini" jäyhillä kasvoilla.
Ainoastaan tällainen "Riffle-Billin" kaltainen herrasmies saattaa vielä herättää jonkinlaista arvonantoa ja ylläpitää eräänlaista persoonallisen koskemattomuuden lakia öiseen aikaan erinäisillä Porin kaduilla. Ja hänkin kai varmimmin vasta sitten, jos hänellä on vielä pelättävän persoonallisuutensa tehostamiseksi muutamia äskennylettyjä päänahkoja vyön alla. (Satakunnan Kansa 29.9.1920)