Suomi kuvauspaikkana: Noiduttu kala (1911)

Helmikuussa 1912 Helikon-teatterissa esitettiin venäläinen elokuva Noiduttu kala eli Ahneuden rangaistus, jonka kerrottiin olleen osittain kuvattu Villinginsaaren rannalla Helsingin saaristossa (ks. Tuulispää ja Fyren). Kyseessä on Venäjän Pathén joulukuussa 1911 julkaisema Skazka o rybake i rybke, joka perustuu Aleksandr Puškinin samannimiseen runomuotoiseen satuun. Elokuvan ohjaaja oli Moskovassa vuodesta 1905 työskennellyt ranskalainen Kaï Hansen. Kuvaaja oli Georges Meyer (oik. Joseph-Louis Mundwiller), joka saapui Venäjälle vuotta myöhemmin. Käsikirjoittajana ja lavastajana toimi Tšeslav Sabinski ja pääosia esittivät Nikolai Vasiljev ja Lidija Sytšova. Elokuvan pituudeksi mainitaan 390 metriä.

Villingin rantaa. Kuva lainattu täältä.

Venäläinen elokuva-alan ammattilehti Sine-Fono kertoi Noidutusta kalasta tuoreeltaan seuraavaa:

Emme ryhdy tässä kertomaan kuvan sisältöä, jonka jokainen tuntee. Sanomme vain, että sen esittämiseen on pantu niin paljon voimia, niin paljon asianharrastusta, että se varmasti saa kunniapaikan venäläisten ohjaustöiden joukossa. Riittää kun mainitaan, että merikohtausten esittämistä varten tehtiin erityinen matka eräälle merenrannalle, jonka luonto muistuttaa runoilijan kuvausta. Näiden rivien kirjoittaja otti muuten katsojana osaa tähän matkaan ja sai itse nähdä ne vaikeudet, jotka filmin tekijöiden oli ratkaistava. Onkin sanottava, että heidän uurastuksensa ei ole valunut hukkaan. He ovat saavuttaneet juuri sen, mihin pyrkivätkin - ja siinä on heidän paras palkkansa.

Toinen elokuvalehti Kine-žurnal totesi, että "kaiken muun lisäksi kuvassa voi nähdä koko joukon kauniita paikkoja".

Pietarilaisten tiedetään kuvanneen näytelmäelokuvia Karjalankannaksen huvilaseuduilla, mutta mikä sai moskovalaiset matkustamaan kauas Suomenlahden rannalle? Todennäköisin vastaus on Pathén suomalainen edustaja Erik Estlander, joka vuonna 1912 perusti oman Finlandia Film -tuotantoyhtiönsä. Villinginsaareen oli tuolloin syntymässä huvila-asutusta, ja on mahdollista että Estlander tai joku hänen tuttavistaan tunsi sen kallioiset rantamaisemat. Vuotta myöhemmin, joulukuussa 1913 Finlandia Film julkaisi maisemaelokuvan Merenhyrskyjä Villingessä.

Noiduttu kala on säilynyt ilman välitekstejä. Katkelman siitä voi nähdä vaikkapa täällä. Suttuisesta kuvasta voi hieman pinnistellen erottaa ihmekalan ja Suomenlahden rantakalliot.

Herzensteinin murhajuttu Terijoella (1909)

Mihail Herzenstein.

Mihail Herzenstein oli venäläinen taloustieteilijä ja liberaalipoliitikko, joka valittiin Venäjän ensimmäisen duuman edustajaksi vuonna 1906. Mustasotnialaisen "Venäjän kansan liiton" jäsenet murhasivat hänet Terijoella saman vuoden heinäkuussa. Herzensteinin murhaa käsiteltiin Kivennavalla ja Terijoella vuosina 1907-1909 järjestetyissä oikeudenkäynneissä, jotka herättivät suurta huomiota Venäjällä ja ulkomailla. Prosessi kiinnosti myös suomalaisia, koska siihen liittyi Venäjän oikeistovoimien hyökkäys Suomen oikeusjärjestelmää vastaan. Murhan suunnittelija Nikolai Juskevitš-Kraskovski ja sen toteuttajat Aleksandr Polovnjov ja Grigori (Jegor) Laritškin tuomittiin kuuden vuoden vankeusrangaistuksiin, mutta keisari Nikolai II armahti heidät vuoden 1910 alussa.

Tamperelainen Maat ja Kansat teki murhaoikeudenkäynneistä elokuvan, jonka ensiesitys oli yhtiön Ympäri Maailman -teatterissa 1. syyskuuta 1909.

Ilmoitus Aamulehdessä 1.9.1909.

Kari Uusitalon Filmografia Fennicaan (Eläviksi syntyneet kuvat, 1972) numerolla 112 rekisteröity elokuva Kaksi viimeistä oikeudenkäyntiä Terijoella Herzensteinin murhajutussa koostui lehti-ilmoitusten perusteella Terijoella 27. heinäkuuta ja 25. elokuuta 1909 tehdyistä otoksista. Ensimmäisenä päivänä oli kuvattu Venäjän kansan liiton taistelujärjestön edustajia, tuomionsa jo 18.5. saanut Polovnjov, sanomalehtien kirjeenvaihtajia, Polovnjov ja murhaajat majoittanut Terijoen aseman santarmi Tihon Zapolski, taistelujärjestön komentaja Rafail Jelenjov, Herzensteinin vaimon asianajaja Georgi Veber ja tuntemattomaksi jäävä "Maiboroda" sekä mustasotnialaisten asianajaja Pavel Bulatsel ja Juskevitš-Kraskovskin avovaimo Anna Verbitskaja. Seuraavan oikeudenkäyntipäivän otoksissa esiintyivät todistaja Aleksandr Prussakov sateenvarjoineen, Pietarista tulleiden mustasotnialaisten kokoontumispaikkana toiminut Mustosen kaupan edusta, Helsingistä paikalle komennetut ratsumestari Caloniuksen johtamat ratsupoliisit ja oikeuden eteen vapaaehtoisesti astunut palkkamurhaaja Laritškin. Ilmeisen staattisista henkilökuvista koostunut elokuva esitti oikeusprosessin tärkeimmät osallistujat, mutta tuskin onnistui vangitsemaan satojen Terijoelle saapuneiden mustasotnialaisten synnyttämää jännittynyttä ilmapiiriä.

Terijoella oli ainakin 27. heinäkuuta paikalla myös venäläisen elokuvan pioneeri Aleksandr Drankov. Pietarilaislehtien mukaan mustasotnialaiset yrittivät estää hänen työskentelynsä:

Toisen junan saavuttua alkavat he meluta valokuvaaja Drankovin kanssa kieltäen häntä ottamasta kinematografikuvia. He uhkaavat särkeä hänen koneensa.
Rajuimpana kaikista huitoo Bulatsel. Hänelle koetetaan selittää, ettei hän voi kieltää Drankovia ottamasta kuvia, sillä hänellä on tähän Venäjän virastojen suostumus.
- Minä, ilmoittaa Bulatsel, voin käskeä meikäläisiä ja teidän koneestanne on jäljellä... märkä paikka. Mutta... minä olen armollinen. Pyydän ainoastaan teitä ennakolta sanomaan, milloin alatte valokuvata, että liittolaiset tietäisivät poistua. (Suomalainen Kansa 29.7.1909, ks. myös  Hufvudstadsbladet 30.7.1909)

Maiden ja Kansojen filmin rinnalla Suomessa esitettiin ilmeisesti myös toista elokuvaa Herzensteinin murhaoikeudenkäynnistä. Filmografia Fennicaan numerolla 111 kirjattu Herzensteinin murhajuttu Terijoella tuotiin maahan peräti neljänä kopiona. Niiden ensiesitykset olivat 31.8. Helsingin Kansainvälisessä Biografissa ja Kotkan työväenyhdistyksen Elävien Kuvien Teatterissa, 1.9. Viipurin Kulmahallissa ja 4.9. Turun Olympiassa.

Ilmoitus Uudessa Aurassa 4.9.1909.

Sisällöltään yhtenevien lehti-ilmoitusten mukaan toisessa elokuvassa nähtiin Polovnjov, Laritškin, todistaja Sergei Aleksandrov, Zapolski, Verbitskaja, Bulatsel, Veber sekä taistelujärjestön jäseniä revolverit käsissä. Uuden Suomettaren mukaan kuvat olivat jutun kolmesta (ks. myös Hangö) viime käsittelystä, etupäässä oikeuspaikan pihamaalta ja niissä nähtiin "aivan selvästi kaikki sanomalehtikertomuksissa mainitut henkilöt". Vasabladet mainitsee "sikaria tupruttelevan iloisen ja huolettoman murhaajan" (= vähä-älyinen Laritškin, jolle varmaan elokuvaaja oli tarjonnut sikarin).

Murhaaja Laritškin vartijoineen.

Lehti-ilmoitusten perusteella kyseessä lienee siis ollut kaksi elokuvaa, joista toinen oli todennäköisesti Aleksandr Drankovin ateljeen tuotantoa. Molemmat oli kuvattu samoina, mahdollisesti kolmena oikeudenkäyntipäivänä, sillä Polovnjov oli tuomittu jo 18. toukokuuta ja Laritškin oli paikalla vasta 25. elokuuta. Maat ja Kansat oli saanut elokuvansa valmiiksi viikossa, mihin se oli jo aikaisemmin osoittanut kykenevänsä. Neljänä kopiona maahan tuotu Drankovin (?) kuva oli jaettu neljän eri kaupungin teattereihin, joiden mainoksissa korostettiin, että sitä "näytellään ainoastaan meillä".

Elokuvat herättivät huomiota ja ne pantiin merkille myös sanomalehtien tekstisivuilla. Uutiskuvan ikä oli kuitenkin lyhyt, ja ne näyttävät poistuneen ohjelmistosta varsin nopeasti. Mailla ja Kansoilla ei enää ollut omaa elokuvien maahantuontia ja levitystoimintaa, minkä takia sen Herzenstein-kuvan esitykset näyttävät lehti-ilmoitusten perusteella rajoittuneen Tampereelle ja Kuopioon. Yhtiön Turun ja Viipurin teattereihin sitä tuskin kannatti enää viedä, koska kaupungeissa oli jo esitetty toinen elokuva murhaoikeudenkäynnistä.

Drankovin 180-metrinen (noin 10 minuuttia) uutiselokuva "Valtionduuman jäsenen M. Ja. Herzensteinin murhaoikeudenkäynti Terijoella" sai Veniamin Višnevskin filmografian Dokumentalnyje filmy dorevoljutsionnoi Rossii (Moskva 1996, numero 384) mukaan ensiesityksensä Moskovassa 2. lokakuuta ja Pietarissa 9. lokakuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan (ks. myös täällä siteerattu Rul-lehden uutinen). Elokuvassa esiintyivät samat päähenkilöt Bulatsel, Jelenjov, Laritškin ja Polovnjov (Kinemo nro 15/1909, s. 9).

Višnevskin filmografian mukaan (nro 227) liikkeellä oli myös toinen elokuva "M. Ja. Herzensteinin murhajuttu (Oikeudenistunnot Terijoella)", joka ensi-esitys oli (Moskovassa) 2. lokakuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. Višnevski epäilee sen levittäjäksi Pathé Frèresiä, ja voidaan ehkä ehkä ajatella, että kyseessä saattaisi olla Venäjälle myyty Maiden ja Kansojen uutiselokuva. Venäjän-markkinoiden tavoitteluun viittaa Maiden ja Kansojen Tampereella 28. syyskuuta esittämä elokuva Suomessa suurta pahennusta herättäneistä Haminan rauhan juhlallisuuksista Eräs satavuotismuisto. Kuinka itäiset naapurimme juhlivat Suomen valloittamisen muistoa Haminassa 18-19 p. syysk. (Filmografia Fennica nro 115). Višnevskin filmografiasta ei jälkimmmäistä elokuvaa kuitenkaan löydy.

Eräänlaisena loppunäytöksenä voidaan vielä mainita, että Herzensteinin murhajuttu -elokuvan (tai elokuvien) esittäminen kiellettiin Venäjällä muun muasssa Kiovassa ja Pultavassa. Taustalla lienee kristinuskoon kääntyneen Herzensteinin juutalaistausta ja kaupunkien suuri juutalaisväestö. Elokuvan kieltäminen huomattiin myös Suomessa, ja sitä käytettiin apuna sen mainostamisessa. Kiellosta tiedettiin Suomessa jo 21. syyskuuta, ja se selittänee ensiesitysten viivästymisen Venäjällä.

Naisen kunnia Venäjällä (1906)

Karl Emil Ståhlbergin Atelier Apollon Tampereella vuosina 1906-1909 omistama Maailman Ympäri -teatteri esitti yhtiön helsinkiläisen pääteatterin ohjelmien lisäksi myös uusia, vastikään maahantuotuja elokuvia, joita sittemmin kierrätettiin Helsingissä ja muissa kaupungeissa. Taustalla lienee ollut kilpailu maahantuontia harjoittaneen tamperelaisen Maat ja Kansat -yhtiön kanssa. Vastikään maahantuotuja ohjelmia nähtiin toisinaan myös Pohjoismaisen biografikomppanian tamperelaisessa Biografi-Teatterissa Commercen talossa.

Lokakuussa 1907 Tampereen Maailman Ympäri -teatterissa sai ensi-iltansa Naisen kunnia Venäjällä / Kvinnans heder i Ryssland, jonka juonikuvaus julkaistiin kaupungin lehdissä:

Jännittävä kuvaus Venäjän oloista. Santarmiupseeri näkee kauniin naisen kadulla ja päättää pyydystää hänet himojensa tyydyttämiseksi. Apulaiselleen antaa hän määräyksen hakea tytön asunto ja pitää siellä kotitarkastus. Löytämättä mitään rikoksellista hänen asunnostaan, asettaa upseeri toisten huomaamatta luvatonta kirjallisuutta muiden kirjain joukkoon. Valelöytönsä nojalla vangitsee hän tytön vanhan isän ja veljen. Isänsä ja veljensä vapauttamiseksi päättää hän suostua upseerin ehdotukseen. Isä kuultuaan tyttäreltään vapaaksipääsemisen ehdot, ei hyväksy sitä, vaan vaatii tytön kostamaan tämän häpeällisen lupauksen. Tyttö ampuu upseerin ja vangitaan. Uskolliset toverit vapauttavat tytön vankilasta, vaan valppaat kasakat huomaavat paon ja tekevät surullisen lopun vangista ja hänen auttajistaan.

Provokatiivisesta sisällöstään huolimatta viranomaiset eivät välittömästi kieltäneet elokuvan esittämistä, elettiinhän syksyllä 1907 vielä suurlakon ja toisen sortokauden välistä vapauden aikaa. Muissa teattereissa Naisen kunniaa ei ilmeisesti näytetty, joten Maailman Ympäri lienee katsonut parhaaksi vetää sen itse pois ohjelmistosta. Pari vuotta myöhemmin Helsingissä kiellettiin samanaiheinen Matkalla Siperiaan, mutta silloin aika oli jo toinen.

Naisen kunnia Venäjällä on selvästikin sama kuin italialaisen Ambrosion vuonna 1906 valmistunut Storia russa (270 metriä), josta Aldo Bernandinin filmografian Il cinema muto italiano 1905-1909 mukaan ei ole säilynyt muita tietoja. Ranskalainen Raleigh & Robert levitti sitä Saksassa toukokuusta 1907 lähtien nimellä Frauenehre in Russland (270 metriä). Raleigh & Robertin luettelossa oli tuolloin myös muita Ambrosion elokuvia. Ranskassa Storia russa sai Bernandinin mukaan nimen L'Honneur au pays du tsars.

Sensuuri: Matkalla Siperiaan (1909)

Elokuvan alkuvuosilta ei Sven Hirnin (Kuvat kulkevat, s. 290) mukaan ole tietoja viranomaisten Suomessa kieltämistä filmeistä. Suurlakon jälkeen näytettiin vapaasti ulkomailla tehtyjä kuvauksia Venäjän-Japanin sodasta, Venäjän vallankumoustapahtumista ja jopa Venäjän Itämeren-laivaston vahingossa tulittamista englantilaisista kalastusaluksista.

Kotimainen keskustelu keskittyi elokuvien moraalisiin vaaroihin, mutta venäläiset viranomaiset olivat kiinnostuneempia poliitiikasta kuin murhista (Outi Hupaniittu: Biografiliiketoiminnan valtakausi, s. 185). Huhtikuussa 1909 viranomaiset kielsivät "loukkaavana" Helsingin Central-teatterissa näytetyn elokuvan Matkalla Siperiaan (Prescovia). Lehti-ilmoitusten mukaan "realistis-tragillisen kuvan" aiheena olivat "nykyiset tapahtumat Venäjällä" (Helsingin Sanomat 27.4.1909 ja 28.4.1909).

Elokuva oli torinolaisen Itala Filmin tammikuussa 1909 valmistunut sentimentaalinen draama Prascovia, pituudeltaan 135 metriä eli kuusi-seitsemän minuuttia:

Prascovia on nuori venäläistyttö, joka elää vallankumouksellisiin kuuluvan vanhan isänsä kanssa. Eräänä päivänä poliisi pidättää isän. Hänet tuomitaan ja lähetetään pakkotyöhön Siperiaan. Tyttö seuraa vankeja kuljettavaa junaa lumilakeuksien läpi, ja kun saattueeseen kuuluva sotilas kääntää selkänsä, hän lähestyy johtavaa upseeria. Sillä hetkellä upseerin pikku poika putoaa alas jyrkänteeltä. Prascovia ryntää hänen peräänsä, löytää tiedottoman pojan ja kantaa hänet turvaan. Prascovian rohkeutta ihaileva upseeri armahtaa hänen isänsä. Saamansa asiakirja kädessään tyttö saapuu juuri ajoissa, kun julma vanginvartija aikoo ryhtyä ruoskimaan hänen isäänsä.

Lapsellinen nyyhkytarina oli saanut "kunniastaan" arat upseerit loukkaantumaan. Helsingin Sanomat ilmaisi suhtautumisensa kehaisemalla Centralin ohjelmistoa.