Mykkä Todistaja: tammikuuta 2019

Elokuvatoiminnan ottaminen kuntien tai valtion haltuun oli 1910-luvulla usein esillä ollut aihe, vaikka yhtään julkista elokuvateatteria ei Suomessa tiedetä perustetun. Ajatusta kannattivat myös porvarit, jotka näkivät siinä kansanvalistuksellisten tavoitteiden lisäksi myös keinon puhdistaa ohjelmisto moraalisesti epäilyttävästä aineksesta. Tuntemattoman kirjoittajan laaja artikkeli Helsingin Sanomissa 18.5.1909 antaa mielenkiintoisen kuvauksen elokuvien esitystoiminnasta 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa.

Toisin kuin kirjoittaja esittää, ulkomaiset elokuvanvalmistajat eivät vuokranneet tuotteitaan Suomeen, vaan maahantuontia ja vuokrausta harjoittivat helsinkiläisten ensi-iltateatterien omistajat ja tamperelainen Maat ja Kansat -yhtiö. Elokuvaprojektorin hankintahinta oli ehkä hieman esitettyä kalliimpi, noin tuhat markkaa, ja filmien esitysnopeus alhaisempi, 15-18 kuvaa sekunnissa, kuten artikkeli Kyläkirjaston Kuvalehdessä kertoo.

Elävät kuvat kansanvalistuksen palvelukseen.

Elävät kuvat yhtiölle.

Pääkaupungissa on nykyisin elävien kuvien näytäntöjä 13 paikassa, joissa näytännöt alkavat k:lo 2 ja jatkuvat pienillä väliajoilla tai yhteen jaksoon k:lo 11 iltaa. Maaseutukaupungeissa on niiden asukaslukua vastaava määrä näytäntöjä samaan tapaan järjestettyinä ja ainakin osaksi samoja kuvia käyttäen kuin täälläkin. Katsojain luku päivittäin voitaneen lukea tuhansissa, ehkäpä pyhäsin kymmenissäkin tuhansissa. Voidaan niin ollen laskea, ettei tässä ole kysymyksessä mitkään pienet tulot, vaan ovat ne pidettävät siksi suurina, että niiden käyttämisestä yleishyvän palvelukseen saattaa täydellä syyllä nostaa kysymyksen, etenkin kun ottaa huomioon, että tulot ainakin isommissa kaupungeissa kertyvät ympäri vuotta, sekä kesät että talvet. Ainoastaan pienemmissä kaupungeissa levännee toiminta kokonaan kesäkuukausina.

Elävien kuvain yleisön runsaus onkin helposti käsitettävissä. Pääsymaksu on sovitettu yleisön maksukyvyn mukaan, niin että vähävaraisinkin voi lunastaa itselleen ja lapsilleen pääsylipun. Nähtävät niinikään ovat sovitetut mitä erilaisimpain vaatimusten mukaan vaihteleviksi. Rikoksia törkeimmistä murhista hienoimpiin kepposiin saakka, päivän suuria tapahtumia, hallitsijain vierailuja, metsästyksiä, rautatieonnettomuuksia, maanjäristyksiä, tulipaloja, haaksirikkoja, eläinmaailman ihmeitä, työtapoja, kansanelämää, sanalla sanoen kaikkea, mitä maan ja taivaan välillä, vieläpä meren syvyydessäkin tapahtuu ja voidaan mielikuvituksen avulla keksiä tapahtumaksi, saadaan elävissä kuvissa, kinematografian jäljentämänä nähdä. Sanomalehdet näistä asioista ennen tietoja antoivat ja siinä oli kaikki. Mutta sanomalehdet sisälsivät vain sanoja, eikä mitään muuta kuin sanoja. Jos lukija tahtoi saada itselleen tapahtumaa ja sen ympäristöä eläväksi selvyydeksi, täytyi hänen ottaa mielikuvitus avukseen. Mutta kinematografia vie katsojan itse tapahtumapaikalle omin silmin näkemään. Johan tätä tarkoitti panoraamakin maalauksineen, mutta se oli ainoastaan väliaste, joka herätti katsojan halua enempää vaatimaan ja elävät kuvat antavatkin enemmän.

Näihin helppotajuisiin näytännöihin on yleisön halu yhä kasvamassa sekä täällä että kaikkialla muuallakin. Kuin virkistävä sade lankeavat pikkurahat elävien kuvien pilettiluukusta. Eivätkä teatterivarustukset ole ylettömän suuria. Projektsionilaitos sähkölamppuineen maksaa 600—700 markkaa ja sen lisäksi laitoksen tulenkestävä suojus ynnä isonlainen palttinalevy. Siinä kaikki varustukset, paitsi huonetta ja tuoleja, jotka nekään eivät tarvitse olla millään tavalla eriskummallisia. Kun perustamiskustannukset ovat verraten pienet ja tulot sitävastoin jotenkin varmat, niin antautuu moni pienivarainenkin elävien kuvain näyttelijäksi. Mitään ammattitaitoa ei kysytä eikä kärsitty haaksirikkokaan edellisessä elinkeinossa ole esteenä tähän ryhtymiselle.

Eivät myöskään käyttökulut ole filmejä lukuunottamatta erittäin suuret. Henkilöitä tarvitaan: piletinmyyjä, ovenvartija, pari opaspoikasta, konemestari ja soittajat. Omistaja itse tai isännöitsijä tietysti on kaiken ylikaitsija. Henkilökulujen lisäisi kallein menoerä on filmit eli kuvajaksot. Ne ovat, niinkuin tunnettu, pitkiä selluloidinauhoja, joille pienet, noin 2 X 2,5 sent. kuvat ovat valokuvatut yhtämittaiseen jaksoon. Filmiä pyöritetään hammasrataskoneiston avulla, jota käsivoimin väännetään lyhyin, nopein ottein projektsionilaitoksen valaistusaukon editse, joka laitos ei itse asiassa ole muuta kuin voimakas ”laterna magica”. Näin tulee kukin yksityinen kuva ainoastaan silmänräpäyksen, pienen osan sekuntia olemaan valoaukon kohdalla. Tällöin se suurenee ja heijastuu palttinalle. Sekunnissa ehtii 20—30 kuvaa kulkea aukon editse, joten jokaiseen numeroon kuuluu sadottain kuvia. Numero, joka kestää viisi minuuttia, vaatii ainakin 100 metr. filmiä.

Filmejä on valmistustapaan katsoen kahta lajia: luonnon kuvia ja teennäisiä. Luonnonfilmi otetaan suoraan luonnosta tai tapahtumasta, jota ei ole erittäin kuvanottamista varten järjestetty. Sellaisia ovat kaikki matka- ja urheilukuvat, sotamanööverit, metsästykset ja hallitsijakulkueet. Suurilla ulkomaisilla filmitehtailla on suuri joukko matkustavia uutisten hankkijoita luonnonfilmeiksi. Hallitsijain ja muiden kuuluisain henkilöiden matkat ovat erittäin halutuita elävissä kuvissa esitettäviksi. Johan meilläkin on alussa kotoisten kuvain valmistus, vaikka meidän yleisömme maku ei ole niin yksinkertaisella ja luonnollisella nähtävällä tyydytetty, vaan vaatii jotakin tärisyttävämpää tai nauruhermoja ärsyttävämpää. Murhat, murtautumiset, ryöstöt, tappelut, poliisiseikkailut ja sen semmoiset, ne ne vasta johonkin kelpaavat. Mutta murhaajat ja murtovarkaatpa eivät olekaan niin huomaavaisia filmitehtailijoita kohtaan, että lähettäisivät sanan, milloin kuvaajan pitäisi olla saapuvilla. Ei myöskään ole kuvainottaminen sotatantereellakaan aivan terveellistä kuulain sinkoillessa ehtimiseen. Salaperäisiä pyytävät salapoliisitkin virkatoimissaan olla eivätkä ole ottaneet tavakseen kuljettaa kuvanottajaa mukanaan pahantekijöitä vainotessaan. Mutta kilpailu on suuri ja yleisön maku on keinolla millä hyvänsä tyydytettävä. Senpätähden laitetaankin suuren suuri näyttämö, jolla voidaan luonnonmukaisesti esittää sekä elämää että luontoa, ja laitos tilaa hermoja tärisyttäviltä kirjailijoilta esitettäviä kappaleita, palkkaa näyttelijät esittämään, mitä kulloinkin tarvitaan tai tilapäisesti jostakin teatterista kohtauksia varsinaisista näytelmäkappaleista. Tehtaassa esitetään kappaleita ja kuvataan filmejä varten koko päivä, niin että iltasella on suuret varastot lähetettävinä ympäri kaikkeen maailmaan. Saattavathan nämä näin syntyneet kappaleet näyttää kylläkin tekaistuilta ja kaavamaisilta, mutta onpa katsojilla vilkas mielikuvitus, joka ei takerru pikkuseikkoihin.

Näytännöt olisivat kuitenkin liian yksipuolisia, jos niissä esitettäisiin vain pöyristyttäviä tapahtumia ja murhenäytelmäin kohauksia, jonka tähden on naurupuolestakin pidettävä huoli. Tässäkin on hullunkurisuus pääasia ja uskottavaisuus sivuseikka. Lapsia varten ovat värihäikäisyt ja mielikuvitelmat erittäin suositettavat.

Filmitehtaat ovat kuitenkin jo alkaneet huomata sen vaaran, mikä on olemassa pelkistä ala-arvoisista tekeleistä filmiteollisuuden alalla. Suuren yleisön taideaisti menee aivan pilalle ja korkeammalla asteella olevat kaupunkilaiset hylkäävät koko ilon. Onkin siitä syystä alettu filmien sekä aiheista että tekotavasta pitää parempaa huolta.

Mutta filmiasia on eläville kuville kallis historia. Filmimetri maksanee noin puolitoista markkaa ja kuhunkin näytäntöön menee 800–1,200 metriä. Kun samoja näytäntöjä voidaan korkeintaan viikkokausi antaa, huomataan tästä, miten kalliiksi eläväin kuvain hoitokulut filmien kautta käyvät. Jokaiselta kaupungin laitokselta menisi viikossa puolitoista tuhatta markkaa filmeistä ja kaikilta yhteensä 19,500 markkaa. Olisi siinä rahan menoa ulkomaisille tehtaille. Jos filmeistä olisi suostuttu tällaisia hintoja maksamaan, niin eivät elävät kuvat koskaan olisi päässeet sellaiseen vauhtiin kuin nykyisin, vaan olisi niitä voinut syntyä ainoastaan joku isompiin kaupunkeihin. Mutta tehtaillakin on keinonsa tuotteidensa levittämiseksi. Filmejä voidaan myöskin vuokrata määräajaksi ja sovittua vuokraa vastaan. Lähettäessä ilmoittaa tehdas, mihin filmi vuokra-ajan kuluttua on lähetettävä ja lähetyspaikkana on tavallisesti isommissa kaupungeissa joku toinen kaukaisempi kaupunginosa tai toinen kaupunki ja pienemmissä oitis toinen kaupunki. Näin tulee tehdas saamaan maksun filmeistään eivätkä näyttäjät kuitenkaan tarvitse suorittaa kuin pienen osansa niitten hintaa. Näin menetellen voidaan elävät kuvat pitää vaihtelevina ja päivän tapahtumiakin seuraavina, kuitenkin niin, että isot laitokset ovat etuhangoilla ja pienet joitakuita viikkoja jäljellä.

Lainakaluilla esiintyminen ei kuitenkaan sovellu kaikkien arvolle. Senpätähden on eri maiden isompiin kaupungeihin syntynyt elävien kuvien laitoksia, joilla on omat filminsä joko ostetut tai vaihdetut ja sitten haaraosastoja toisissa kaupungeissa. Ulkomaalaiset filmit vaihdetaan kotimaisilla teoksilla, joita siis valmistetaan jonkun verran omassa maassakin.

Sepä seikka juuri uhkaakin tehdä täydellisen mullistuksen eläväin kuvain näytännön alalla, että filmien valmistus voidaan järjestää eri tarkoituksia varten ja kansainväliseksi toimeksi. Elävät kuvat lakkaisivat silloin olemasta yksityisen henkilön tai yhtiön tulolähteenä sekä kansan yleisenä huvittajana ja valistajana noudattamatta mitään määrättyjä periaatteita. Niistä päinvastoin tehtäisiin tehokas väline kansan valistamiseksi tieteen ja taiteen palveluksessa. Englannissa on jo pitemmän aikaa filmejä käytetty havainto-opetuksen välineinä. Jos opetetaan luonnontiedettä, näytetään oppilaalle kaikki kuvissa, mitä oppikirjassa sanotaan. Ei tyydytä yksistään siihen, että esim. eläin näytetään, vaan oppilas saa nähdä, minkälaisissa oloissa se luonnossa elää. Ruumiin rakennus ja eri elinten muoto ja toimintatapa näytetään. Samoin kasvimaailmakin opetetaan kuvien avulla. Maantiede kuvissa osottaa sekä maisemat että asukkaat ja niiden elämäntavat. Historia ja kirjallisuus valaistaan kuvilla. Samoin taidehistoria.

Filmit näihin tarkoituksiin valmistetaan erityisissä tehtaissa, joissa niiden tarkkuutta valvovat tiedemiehet ja opettajat. Parhaat näyttelijät esittävät klassillisten kirjailijain näytelmäkappaleita ja niin tulee taiteellinen esitys yleiskansalliseksi ja kansan taideaisti kohoaa.

Norjassa on nostettu kysymys elävien kuvain tekemisestä yleishyvän edistäjäksi samassa muodossa kuin vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiöt on järjestetty väkijuomain väärinkäytön estämiseksi. Tässä kirjoituksessa on käytetty juuri Norjan esitystä lähteenä ja on siihen vielä lisättävä, että siinä ehdotetaan Norjaan tuon yhtiön toimesta perustettavaksi suuri tarkoitustaan kaikin puolin vastaava filmitehdas, joka vaihtaisi teoksiaan muun maailman samallaisten laitosten kanssa.

Norjan edellytykset tällaisen hankkeen onnistumiseksi eivät ole sanottavasti suuremmat kuin meidänkään, jos vain meillä olisi riittävästi yritteliäisyyttä. Maantieteellisessä suhteessa voisi Norja kenties maailmalle tarjota omituisempia luonnonkuvauksia, mutta eipä mielenkiintymystä herättävistä aiheista meilläkään olisi puutetta. Meidän kaupunkimme eivät ole paljon pienempiä Norjan eikä asutus muutenkaan epäedullisempi.

Mitä taas varoihin tulee, niin ei yritys, vaikkapa se laajaksikin suunniteltaisiin, kysyisi niin suuria summia, että sen kokoonsaanti kohtaisi suuriakaan vaikeuksia. Vaikeampi olisi yhtiön löytää oikeat miehet liikkeen hallintoon ja johtoon, sillä siinä ei riittäisi tavallinen asioimisnero eikä myöskään tiede- ja koulumiehen tiedot, vaan tulisi molempain yhtyä käsikädessä toimimaan. Ammattitiedot ja taidot tietysti olisivat palkattavat ja voisivat useissa tapauksissa olla joko ajottaista tai tilapäistäkin laatua, mutta johdon tulisi olla vakinaista ja selviä tarkoitusperiä tavoittelevaa.

Elävistä kuvista on tehtävä valaisukeino sekä varsinaiselle koulu- ja ammattiopetukselle että vapaalle valistustyölle. Kouluihin voidaan toimittaa omat välineet, missä koulu ei voi käyttää yleisön käytettävinä olevia kuvauksia.

On selvää, että nykyisten laitosten omistajat korvausta vastaan luovuttavat laitoksensa yhtiölle, sillä heidän olisi kaikissa tapauksissa mahdoton kilpailla suuren yhtiön kanssa, jolla olisi omat filminsä ja tarkoituksen mukaiset huoneukset. Olisikin aika yhtiön avulla parantaa niitä puutteita, joita nykyisissä laitoksissa on. Tosin meillä ei, niinkuin ulkomailla kuuluu olevan valituksena, laitosten omistajat ole yrittäneet tulojaan lisätä riettauksia esittämällä, jossa tapauksessa poliisin olisi sekaannuttava asiaan, mutta paljon ala-arvoista roskaa ja inhoittavaa julmuutta meilläkin saadaan nähdä. Edellinen turmelee makuaistia; jälkimäinen raaistaa katsantotapaa. Järjestyksenvalvoja ei voi suojella yleisöä tältä turmelukselta, vaan jos laitoksen tarkoitus muuttuisi kokonaan valistusta tavoittelevaksi, niin häviäisi ala-arvoisuus itsestään.

Kannattaisi siis asiaa ruveta aprikoimaan.

Mykkä Todistaja

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Kansan suusta

Elävät kuvat kansanvalistuksen palvelukseen