Maahantuotujen kopioiden määrä

Outi Hupaniittu arvelee ansiokkaassa väitöskirjassaan Biografiliiketoiminnan valtakausi: toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvulla (2013), että Asta Nielsenin Kuilu (1910) "saattoi olla ensimmäinen ulkomainen elokuva, jota levitettiin Suomessa useammalla kuin yhdellä kopiolla" (s. 137). Kuilun ensi-ilta Suomessa oli tammikuussa 1911.

Näinhän asia ei suinkaan ole. Ennen pitkän näytelmäelokuvan valtakauden alkamista 1910-luvulla yksikelaiset elokuvat tuotiin Suomeen monesti useina kappaleina, joita esitettiin samaan aikaan eri teattereissa toisinaan hieman eri nimisinä.

Esim. 21. marraskuuta 1910 alkaneella viikolla Helsingissä esitettiin samoja elokuvia useina kopioina. Albert Capellanin ohjaamaa Pakoa Tuileriesta (L'Evadé des Tuileries) näytettiin Apollossa, Esplanadessa, Lyrassa ja Olympiassa, Venäjän Pathén tuottamaa elokuvaa Ruhtinatar Tarakanova ja Katariina II (Knjažnja Tarakanova) Centralissa, Esplanadessa, Helikonissa ja Lyrassa sekä virtahevonmetsästyksestä kertovaa filmiä (ilm. Pathén Une grande chasse à l’hippopotame sur le haut Nil) Helikonissa, Scalassa ja Olympiassa (ks. ilmoitukset Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa ja Uudessa Suomettaressa).

Nordisk Filmsin varhaista suurmenestystä Leijonanmetsästystä esitettiin syyskuun 1907 viimeisellä viikolla Biografi-Teatterissa, Centralissa, Kansainvälisessä Biografissa ja Maailman Ympäri -teatterissa. Samoissa teattereissa näytettiin myös Nordisk Filmsin Iloista leskeä (Den glade Enke, ks. ilmoitukset Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa ja Uudessa Suomettaressa). Iloisen lesken viides kopio pyöri samaan aikaan Maat ja Kansat -yhtiön Ympäri Maailman -teatterissa Tampereella.

Neljä tai jopa viisi kopiota samasta elokuvasta lienee ollut Suomen oloissa liikaa, sillä katsojat eivät olleet kiinnostuneita jo aikaisemmin näkemistään filmeistä. Pathén ja Nordiskin kaltaiset yhtiöt halusivat tietysti myydä mahdollisimman paljon tuotteitaan, mutta vaikuttaa siltä, että ne pyrkivät myös varmistamaan kilpailun säilymisen tuomalla elokuvansa samaan aikaan Helsingin tärkeimpiin teattereihin. Yksinoikeuksiin perustuvaan järjestelmään siirryttiin vasta pitkien näytelmäelokuvien myötä, jotka tuotiin Suomeen yleensä yhtenä tai enintään kahtena kopiona.

Riffle-Bill, preerian kuningas

Ranska oli 1900-luvun alussa elokuvan suurvalta, ja myös lännenelokuvia tehtiin Ranskassa. Yksi ensimmäisistä valkokankaan lännensankareista oli Riffle-Bill, joka seikkaili viidessä Victorin-Hippolyte Jassetin Éclair-yhtiölle vuosina 1908-1909 tekemässä elokuvassa. Riffle-Billiä edelsi Jassetin suosittu Nick Carter -etsiväsarja, ja seuraavana oli vuorossa sarja merirosvo Morganista. Buffalo Billin innoittamaa päähenkilöä esitti Henri Gouget.

Riffle-Billin ensimmäinen Suomeen tuotu seikkailu oli Hyökkäys postinkuljettajan kimppuun (L'attaque du courrier), joka Ranskassa oli julkaistu sarjan toisena osana. Kaksisataa metriä eli kymmenisen minuuttia pitkän elokuvan ensi-ilta oli 27. joulukuuta 1908. Suomessa se esitettiin Helsingin Biografi-Teatterissa 2. helmikuuta 1909. Elokuvateatterin ilmoitus sisältää luettelon elokuvan kohtauksista, mutta paremman käsityksen sen sisällöstä antaa ruotsalainen juonikuvaus:

Under det postföraren på posten erhåller brev och värdeförsändelser för vidare befordran, komma en bov och hans kamrater överens om att göra ett alfall på postbudet.
I bakhåll skjuta de på ryttaren, vilken undkommer, men förföljd av banditerna faller han svårt sårad till marken.
Penningarna stjälas och placeras på ett säkert ställe.
Postbudet, som på grund av kölden anstränger sig till det yttersta, stiger med knapp möda upp på hästen. Döende ankommer han till et skjutshåll i samma ögonblick som Riffle Bill, på väg till posten, inträder.
Postbudet har icke känt igen någon av de maskerade banditerna. Oförsiktigt tillkännagiver boven för sina medbrottslingar att de icke äro upptäckta.
Hans hållning har uppväckt Riffle Bills misstanke, vilken sätter sig på spaning efter dem. Banditerna känna sig hotade. De följa Riffle Bill, och i samma ögonblick, då denne, sökande efter spår, passerar under ett stort träd, kastar en av banditerna sig ned från en gren på Riffle Bills häst under det att de andra kasta honom ur sadeln.
Riffle Bill, fången, blir instängd i ett ihåligt träd, där banditerna vilja bränna honom. Han springer upp i toppen av trädet och sjuter på banditerna.
Den siste, fången genom lasso av den förskräcklige spejaren, följer honom till stället, där hans medbrottslingar hava gömt pänningarna.
Riffle Bill medför detta till postbudet som tackar honom av fullt hjärta.

Jokaisen, joka mielellään haluaa nähdä hyvin valmistettuja seikkailukuvia, tulee käydä katsomassa Riffle-Billiä, "auttajaa hädässä" (Savon Sanomat 5.2.1909). Valitettavasti tämä ei ole enää mahdollista, sillä sarja ei ole säilynyt. Referoidaan tähän lohdutuksena sarjan kolmas osa, Uudisasukkaan kaunis tytär:

Muuan mexikolainen rakastaa nuorta ja kaunista farmarin tytärtä, mutta hänen tarjouksensa hylkää sekä tyttö että tämän isä. Vannoen kostavansa solmitsee hän liiton eräitten intiaanien kanssa.
Intiaaniksi puettuna saapuu hän avustajineen farmille, ryöstää tytön ja sytyttää talon. Kun hätä on suurin, saapuu Riffle Bill, saa kuulla mitä on tapahtunut ja lähtee ajamaan takaa intiaaneja. Löydettyään tien erään maahan pudonneen nenäliinan avulla, saapuu hän pian paikalle, josta farmarin tytär on viety pois. 
Intiaanipäällikkö ja mexikolainen olivat joutuneet riitaan tytön omistamisesta ja Riffle Bill käyttää sopivalla hetkellä tilaisuutta hyväkseen vapauttaen tytön ja vieden hänet takaisin isänsä luokse. (Aamulehti 16.2.1909)

Ranskassa kuvattu sarja esitettiin mainoksissa amerikkalaisena (Olympian ilmoitus), ja ainakin joensuulaistoimittajaan sen "suuremmoiset maisemat" tekivät vaikutuksen (Karjalan Sanomat 4.3.1909). Velikullan pakinoitsijan mukaan "etevimmät kultuuripuolueen johtomiehet" olivat viettäneet runeberginpäivää katsomalla Olympiassa Riffle Billin seikkailuja. Pienimmille katsojille ne olivat aivan liian jännittäviä (Hufvudstadsbladet 23.2.1909).

Riffle-Billin ja hänen poikansa seikkailut kiersivät Suomen valkokankaita vuoden 1910 loppuun saakka ja tekivät lyhyen paluun sisällissodan filmipulan aikana. Porissa sankaria muistettiin vielä vuonna 1920:

Öiseen aikaan pidetään täällä kujilla ja kaduilla yllä aivan säännöllistä rumputulta. Niin ettei tässä kohta uskalla nokkaansa kadulle pistää muuten kuin hirmuinen lasso vyyhdittynä olkapäille, täysinäinen patruunavyö vyötäisillä sekä pari jylhää "colttia" tupessa kummallakin sivulla ja ihmissyöjän "miini" jäyhillä kasvoilla.
Ainoastaan tällainen "Riffle-Billin" kaltainen herrasmies saattaa vielä herättää jonkinlaista arvonantoa ja ylläpitää eräänlaista persoonallisen koskemattomuuden lakia öiseen aikaan erinäisillä Porin kaduilla. Ja hänkin kai varmimmin vasta sitten, jos hänellä on vielä pelättävän persoonallisuutensa tehostamiseksi muutamia äskennylettyjä päänahkoja vyön alla. (Satakunnan Kansa 29.9.1920)

Pikkukaupungin elokuvahistoriasta, osa 8

Joensuu oli lyhyessä ajassa saanut kaksi elokuvateatteria, mikä varmaankin oli riittävästi alle viidentuhannen asukkaan pikkukaupungissa. Tammikuussa 1908 aloitti toimintansa myös elokuvateatteri Foto Sortavalassa (Laatokka 11.1.1908). Joensuun ja Sortavalan Fotoilla oli alkuvaiheessa sama omistaja (esim. yhteisilmoitus Rajavahdissa 11.3.1908). Järjestely toi huomattavia synergiaetuja: kahdella viikoittain vuokratulla ohjelmistolla (ohjelmistot vaihtuivat maaseutukaupungeissa yleensä kahdesti viikossa) voitiin kattaa kahden elokuvateatterin tarpeet. Filmikelat kuljetettiin Joensuuhun junalla, ja Karjalan rata johti kaupunkiin Sortavalan kautta.

Joensuun kaupungin historia (s. 496) mainitsee Foton omistajaksi kalajokisen W. N. Pohjanpalon. Kalajoella vuonna 1882 syntynyt Valfrid Nikolai Pohjanpalo työskenteli perämiehenä ja valmistui merikapteeniksi vuonna 1911. Hän kuoli häkämyrkytykseen omassa Lokki-laivassaan Sundsvallissa vuonna 1915 (kuolinuutinen ja kuolinilmoitus).

On mahdollista, että Pohjanpalo oli mukana yrityksessä ja että Joensuun kaupungin historian mainitsemaa toimilupaa (jonka maistraatti epäsi) haettiin hänen nimissään. Joensuun ja Sortavalan Fotojen todellinen perustaja oli kuitenkin hankolainen kauppias Bruno Hjalmar Hellsten, joka oli nuorena toiminut liikeapulaisena Joensuussa (Karjalainen  10.7.1920). Hellsten mainitaan kunnallisveron maksajana Sortavalassa (Laatokka 2.3.1909 ja 5.2.1910) ja vuoden 1910 alussa hän omisti jonkin aikaa myös kolmannen Foton Lahdessa (Lahti 3.3.1910). Jämsässä vuonna 1876 syntynyt Bruno Hellsten toimi voikauppiaana ja ajan mittaan hänestä tuli yksi Hangon huomattavimmista liikemiehistä. Hän kuoli sydänkohtaukseen matkalla Helsingistä vuonna 1920 (muistokirjoitus ja kuolinilmoitus).

Lehtimiehiä vierailulla Elon margariinitehtaalla Hangossa. No 15 keskellä on johtokunnan jäsen Bruno Hellsten. Helsingin Kaiku 35/1913.

Ainon omistaja oli Joensuun-Nurmeksen rautatietyömaan kansankoulunopettajana vuosina 1907-1911 toiminut (Karjalainen 25.2.1926) Johan August Blommendahl. Hän omisti myös toisen elokuvateatterin, Helsingissä syyskuussa 1907 avatun Kansainvälisen elävien kuvien näyttämön, joka sijaitsi Unioninkatu 41:ssä (Sven Hirn: Kuvat kulkevat, s. 229). Tämä elokuvateatteri ei kuulunut Helsingin keskikaupungin ensi-iltateattereiden joukkoon, vaan näytti muilta vuokrattuja vanhoja ohjelmia. Toisin kuin Joensuun ja Sortavalan Fotot, Joensuun Aino ja Unioninkadun teatteri tuskin tukivat merkittävällä tavalla toistensa toimintaa. Blommendahl oli syntynyt Tuusulassa vuonna 1872, palvellut Venäjän armeijassa ja valmistunut Jyväskylän seminaarista vuonna 1901. Hän kuoli sydänhalvaukseen Viipurissa vuonna 1926 (kuolinilmoitus ja muistokirjoitus).

Mikä sai perämiehen, voikauppiaan, kansakoulunopettajan ja osassa 6 mainitun merikapteenin innostumaan elokuvateatterin perustamisesta pikkukaupunkiin? Raha, tietysti. Kiinteiden elokuvateatterien ensimmäinen perustamisaalto osui vuosiin 1906-1907 ja vuonna 1908 useimmissa maaseutukaupungeissa oli jo omat teatterinsa. Elokuvateatterin pitäminen nähtiin uutena ja helppona tapana ansaita rahaa, paljon rahaa. Niiden perustamisesta olivat kiinnostuneet myös Helsingin ensi-iltateatterit (sekä Tampereen Maat ja Kansat), joille ohjelmistojen vuokraamisesta tuli tärkeä osa liiketoimintaa.

Toisella paikkakunnalla sijaitsevan elokuvateatterin pyörittäminen ei välttämättä ollut alan ulkopuoliselle toimijalle helppoa. Joensuun ja Sortavalan Fotot ilmoitettiin myytäväksi jo ensimmäisen kevätkauden päättyessä huhtikuussa 1908. Sortavalan teatteria kaupiteltiin myös kesällä 1909 ja marraskuussa se siirtyi maanmittausinsinööri Selim Oscar Lindströmin omistukseen (Laatokka 16.11.1909). Joulukuussa 1909 se oli kuitenkin taas myytävänä. Vuoden 1911 alussa teatterin taakse perustettiin Oscar Lindströmin johdolla Sortavalan biografi-osakeyhtiö (Laatokka 2.2.1911, ks. myös Lindströmin muistokirjoitus). Joensuun Foton Bruno Hellsten myi vasta lokakuussa 1910 "eräille paikkakuntalaisille, jotka tulevat yhtiössä jatkamaan toimintaa" (Karjalan Sanomat 27.10.1910). Sortavalan biografi-osakeyhtiö osti Joensuun Foton helmikuussa 1913 (Karjalan Sanomat 15.2.1913).

Aino ilmoitettiin myytäväksi joulukuussa 1908 "omistajan paikkakunnalta poismuuton tähden" (Karjalan Sanomat 5.12.1908). Elokuvateatterin toiminta lakkasi tammikuussa 1909, ja lokakuussa se ilmoitettiin myytäväksi Blommendahlin konkurssihuutokaupassa "kaikkine siihen kuuluvine kalustoineen ja sähkövalojohtoineen sekä vuokraoikeuksineen" (Karjalan Sanomat 12.10.1909). Ainon osti helsinkiläinen kauppiaan rouva Elisabeth Sergejeff 342 markan pilkkahinnalla, minkä jälkeen näytännöt alkoivat välittömästi uudelleen (Karjalan Sanomat 16.10.1909). Sergejeff hankki omistukseensa myös Blommendahlin Unioninkadun teatterin. Miehensä kangaskauppaa Mikonkadulla hoitanut Elisabeth Sergejeff (os. Pesola) kuoli 67-vuotiaana kesäkuussa 1914 (kuolinuutinen ja -ilmoitus). Ei liene muuten sattuma, että viransijaista elokuussa 1907 etsinyt Blommendahl ilmoitti osoitteekseen Helsingissä Sergejeffin kangaskaupan (Helsingin Sanomat 18.8.1907). Hiski osaa kertoa, että suutarin pojaksi syntyneen Johan August Blommendahlin äiti oli Susanna Pesola (kuolinilmoitus).

Pikkukaupungin elokuvahistoriasta, osa 7

Joensuun ensimmäinen elokuvateatteri Foto aloitti toimintansa joulukuussa 1907 kauppias Basilius Parviaisen talossa Seurahuoneen vieressä (nykyinen Kauppakatu 21). Aluksi lähes tunnin pituisia näytäntöjä oli jopa kahdeksan päivässä. Ensimmäisen ohjelman vetonaulana oli Charles Lucien Lépinen Pathélle tekemä André Deed -komedia Paholaisen poika (Le Fils du diable, 1906), jonka oli kuvannut Segundo de Chomón.


Paikalliset lehdet kommentoivat avajaisia myönteiseen sävyyn:

Elävien kuvien teatteri "Foto" on näinä päivinä antanut näytäntöjä kauppias Basilius Parviaisen uudessa talossa, johon teatteri on sijoitettu. Näissä näytännöissä on ollut väkeä erittäin runsaasti, eikä kumma, sillä näytännöt ovat parhaimpia, mitä meillä on saatu nähdä. Kuvat eivät vapise juuri hituistakaan ja ovat erittäin selviä ja hauskoja. Kannattaa niitä vaikka kenen katsoa. Sisäänpääsymaksut eivät ole kalliit ja päälle päätteeksi soittaa sisällä hyvä grammoffooni, niin että kerrakseen saa hauskaa huvia aivan kyllälteen. (Karjalatar 14.12.1907)

Elävien kuvien teatteri "Foto" on täällä avattu kauppias B. Parviaisen talossa seurahuoneen vieressä. Huoneusto on ajan vaatimusten mukainen ja näkemämme kuvat selviä ja vaihtelevia, jonka vuoksi voimme suositella teatteria yleisölle, joka siellä tulee varmaan hyvin viihtymään. Myöskin maalaisten kehoittaisimme pitämään elävien kuvien teatteria mielessään kaupungissa käydessään. Vähällä maksulla saa siellä paljon hyödyllistä ja huvittavaa nähdä! Uusi ohjelma alkaa huomenna. (Karjalan Sanomat 17.12.1907)

Myöhemmin lehdet vielä tarkensivat, mitä teatterin "ajanmukaisuus" tarkoitti:

-- Huone, jossa teatteri sijaitsee, on laitettu asianomaiseen kuntoon, lämpiävä ja mukavilla istuimilla varustettu, niin, että ne vähitellen laskeutuvat kaltevaa lattiaa pitkin alaspäin, jotenka on helpompi kuvia nähdä. (Karjalatar 19.12.1907)

-- Niille, jotka pelkäävät pakkasta, saanee huomauttaa, että teatteri on lämmin ja valoisa, kerrassaan ajanmukainen. Jahka nyt yleisö siihen perehtyy, saadaan kai ennen pitkää nähdä värikuviakin. (Karjalan Sanomat 19.12.1907)

Yleisötungoksen takia ilmapiiristä tuli pian liiankin lämmin:

Suuren yleisötulvan takia, yleisö näkyy jo ottavan kuvat vakiintuneeseen suosioonsa, tahtoi lämpö teatterissa, nousta näin yht'äkkiä pakkasten jälkeen yli tottumuksen asteen. Olisi kai sitä laskettava säätä myöten. (Karjalan Sanomat 16.1.1908)

Ensi iltoina yhä yltyvän tungoksen takia olisi teatterilla kenties syytä antaa 3 näytäntöä, nimittäin klo 6, 7 ja 8. Eilen saivat monet lipun lunastaneet seistä käytävillä. (Karjalan Sanomat 23.1.1908)

Häiriötä aiheuttivat myös tekniset ongelmat sekä humalaiset tai muuten tottumattomat kävijät:

Muuten olisi suotavaa, että näytännöt alotettaisiin täsmällisesti, eikä annettaisi yleisön pakkasessa odottaa, niinkuin esim. eilisiltana, jolloinka klo 7 määrätty näytäntö aloitettiin vasta 5 min. yli 1/2 8. Monet pitkästä odotuksesta närkästyneinä poistuvat näytännössä koko käymättä ja toiset, jotka olivat pääsylipun lunastaneet, saivat lähteä pois kesken ohjelman suorituksen syystä, että heillä ei ollut aikaa kuin tunnin verran, jonka olisivat voineet "Fotossa" kuluttaa. (Karjalatar 13.2.1908)

Elävien kuvien teatterissa "Foto" oli toissa iltana eräs pöhnäinen - kuten näytti - maalaisnuorukainen, joka oli saanut itselleen uskon, että hän oli muka sukkela. Pitkin illan ensimmäistä näytäntöä purpatti hän kuin suulas kuppari ja lasketteli juttuja, jotka kernaasti olisivat saaneet olla kuulematta. Joutavilla arvosteluillaan häiritsi hän vain muuta yleisöä, joskin oli sellaisiakin, jotka hänen tyhmyyksilleen nauroivatkin. Vaikka puhuminen yleensä ei estäkään näkemistä, on kuitenkin toivottavaa, ettei yleisöä häiritä tarpeettomalla äänekkäällä arvostelulla. (Karjalan Sanomat 1.2.1908)

Kauppakatu 21. Etummaisessa rakennuksessa toimivat maatalouskonekauppa Globe ja Joensuun Rohdoskauppa. Taaimmaista rakennusta koristi elokuvateatteri Foton "monivärinen sähkövaloinen sivistyksen sirkkeli" (ilmeisesti valomainos, ks. Karjalan Sanomat 15.9.1908).

Joensuun toinen elokuvateatteri Aino avattiin sunnuntaina 15.3.1908. Sen "erityisesti tarkoitusta varten rakennettu huoneusto" sijaitsi räätäli Salomo Naumasen talossa Kauppias- ja Suvantokatujen kulmassa nykyisessä Kalevankatu 22:ssa. Ainon valtteja olivat sirot tuolit ja työväenyhdistyksen soittokunta (myöhemmin mekaaninen piano), mutta projektori ja valkokankaan koko jättivät toistaiseksi toivomisen varaa.

Elävien kuvien teatterin "Ainon" (Naumasen talossa) ensimmäiseen näytäntöön sunnuntaina klo 6 oli uteliaisuus vetänyt suoranaisen tungoksen. Peläten jäävänsä tästä oikeasta "premiääristä", tungetteli monikin ahtaasti käyneessä eteisessä lippujen myynnin aikana sellaisella vimmalla, että monetkin palasivat ovelta pois. Mutta täytensä uusi avara katsomo sentähden sai. Mukavilla, siroilla penkeillä - jonkalaisia kaupunkimme tuskin kannattaa kustantaa omaan teatteriinsa Ilosaarelle - yleisö seurasi alkuhankaluuksia, kuten kuvien selkenemistä. Mutta jos alku onkin aina hankala, niin kirkastuivat ne kuvat siitä kuitenkin ja erittäin tasaisina, ilman tärisemistä ne sitten kulkivat "näyttämöstä" (ehkä toistaiseksi liian suppeasta) ja jos joukossa olikin "vanhoja" eli sellaisia, joita täällä jo on nähty, niin poistui yleisö lopulta kuitenkin näkemiinsä sangen tyytyväisenä ja siinä uskossa, että "Ainossa" vietetään vielä monta rattoisaa iltaa, jahka kaikki pääsee nyt oikein vauhtiinsa. --
Kun kaupungissamme nyt on kaksi vakinaista elävien kuvien teatteria, jää heidän keskinäisestä kilpailustaan ja kuvien valintamaustaan riipuvaksi, kumpiko enemmän voittaa "eläviä kuvia" rakastavan kaupunkiyleisömme suosion. "Ainon" premiäärissä soitteli tv. y:n soittokunta ja tulee ilmoituksen mukaan jatkuvasti niin tekemään, kunnes oma soittolaitos, kuulon mukaan piano, teatteriin joutuu. (Karjalan Sanomat 17.3.1908)

-- Muuten luvataan ohjelmassa, että kuvat ovat kirkkaat, eivätkä myöskään värise. Mutta ainakaan eivät torstaina 6:den näytöksessä kuvat sitä olleet, sillä varsin himmeästi ne näytettiin, koneessako vai missä lie sitten vika ollut? Toivottavasti vika hetimiten korjautunee, niin että on täysi syy käydä myöskin tutustumassa "Aino"-teatterin kanssa. Muuten uutuutena mainittakoon, että siellä näytäntöjen aikana saapi kuulla hyvää pianomusiikkia, jota automaattisesti käyvällä pianolla esitetään. (Karjalatar 28.3.1908)

 Uusi tehokkaampi projektori saatiinkiin Ainoon jo huhtikuun alussa.