Naisen kunnia Venäjällä (1906)

Karl Emil Ståhlbergin Atelier Apollon Tampereella vuosina 1906-1909 omistama Maailman Ympäri -teatteri esitti yhtiön helsinkiläisen pääteatterin ohjelmien lisäksi myös uusia, vastikään maahantuotuja elokuvia, joita sittemmin kierrätettiin Helsingissä ja muissa kaupungeissa. Taustalla lienee ollut kilpailu maahantuontia harjoittaneen tamperelaisen Maat ja Kansat -yhtiön kanssa. Vastikään maahantuotuja ohjelmia nähtiin toisinaan myös Pohjoismaisen biografikomppanian tamperelaisessa Biografi-Teatterissa Commercen talossa.

Lokakuussa 1907 Tampereen Maailman Ympäri -teatterissa sai ensi-iltansa Naisen kunnia Venäjällä / Kvinnans heder i Ryssland, jonka juonikuvaus julkaistiin kaupungin lehdissä:

Jännittävä kuvaus Venäjän oloista. Santarmiupseeri näkee kauniin naisen kadulla ja päättää pyydystää hänet himojensa tyydyttämiseksi. Apulaiselleen antaa hän määräyksen hakea tytön asunto ja pitää siellä kotitarkastus. Löytämättä mitään rikoksellista hänen asunnostaan, asettaa upseeri toisten huomaamatta luvatonta kirjallisuutta muiden kirjain joukkoon. Valelöytönsä nojalla vangitsee hän tytön vanhan isän ja veljen. Isänsä ja veljensä vapauttamiseksi päättää hän suostua upseerin ehdotukseen. Isä kuultuaan tyttäreltään vapaaksipääsemisen ehdot, ei hyväksy sitä, vaan vaatii tytön kostamaan tämän häpeällisen lupauksen. Tyttö ampuu upseerin ja vangitaan. Uskolliset toverit vapauttavat tytön vankilasta, vaan valppaat kasakat huomaavat paon ja tekevät surullisen lopun vangista ja hänen auttajistaan.

Provokatiivisesta sisällöstään huolimatta viranomaiset eivät välittömästi kieltäneet elokuvan esittämistä, elettiinhän syksyllä 1907 vielä suurlakon ja toisen sortokauden välistä vapauden aikaa. Muissa teattereissa Naisen kunniaa ei ilmeisesti näytetty, joten Maailman Ympäri lienee katsonut parhaaksi vetää sen itse pois ohjelmistosta. Pari vuotta myöhemmin Helsingissä kiellettiin samanaiheinen Matkalla Siperiaan, mutta silloin aika oli jo toinen.

Naisen kunnia Venäjällä on selvästikin sama kuin italialaisen Ambrosion vuonna 1906 valmistunut Storia russa (270 metriä), josta Aldo Bernandinin filmografian Il cinema muto italiano 1905-1909 mukaan ei ole säilynyt muita tietoja. Ranskalainen Raleigh & Robert levitti sitä Saksassa toukokuusta 1907 lähtien nimellä Frauenehre in Russland (270 metriä). Raleigh & Robertin luettelossa oli tuolloin myös muita Ambrosion elokuvia. Ranskassa Storia russa sai Bernandinin mukaan nimen L'Honneur au pays du tsars.

Sensuuri: Matkalla Siperiaan (1909)

Elokuvan alkuvuosilta ei Sven Hirnin (Kuvat kulkevat, s. 290) mukaan ole tietoja viranomaisten Suomessa kieltämistä filmeistä. Suurlakon jälkeen näytettiin vapaasti ulkomailla tehtyjä kuvauksia Venäjän-Japanin sodasta, Venäjän vallankumoustapahtumista ja jopa Venäjän Itämeren-laivaston vahingossa tulittamista englantilaisista kalastusaluksista.

Kotimainen keskustelu keskittyi elokuvien moraalisiin vaaroihin, mutta venäläiset viranomaiset olivat kiinnostuneempia poliitiikasta kuin murhista (Outi Hupaniittu: Biografiliiketoiminnan valtakausi, s. 185). Huhtikuussa 1909 viranomaiset kielsivät "loukkaavana" Helsingin Central-teatterissa näytetyn elokuvan Matkalla Siperiaan (Prescovia). Lehti-ilmoitusten mukaan "realistis-tragillisen kuvan" aiheena olivat "nykyiset tapahtumat Venäjällä" (Helsingin Sanomat 27.4.1909 ja 28.4.1909).

Elokuva oli torinolaisen Itala Filmin tammikuussa 1909 valmistunut sentimentaalinen draama Prascovia, pituudeltaan 135 metriä eli kuusi-seitsemän minuuttia:

Prascovia on nuori venäläistyttö, joka elää vallankumouksellisiin kuuluvan vanhan isänsä kanssa. Eräänä päivänä poliisi pidättää isän. Hänet tuomitaan ja lähetetään pakkotyöhön Siperiaan. Tyttö seuraa vankeja kuljettavaa junaa lumilakeuksien läpi, ja kun saattueeseen kuuluva sotilas kääntää selkänsä, hän lähestyy johtavaa upseeria. Sillä hetkellä upseerin pikku poika putoaa alas jyrkänteeltä. Prascovia ryntää hänen peräänsä, löytää tiedottoman pojan ja kantaa hänet turvaan. Prascovian rohkeutta ihaileva upseeri armahtaa hänen isänsä. Saamansa asiakirja kädessään tyttö saapuu juuri ajoissa, kun julma vanginvartija aikoo ryhtyä ruoskimaan hänen isäänsä.

Lapsellinen nyyhkytarina oli saanut "kunniastaan" arat upseerit loukkaantumaan. Helsingin Sanomat ilmaisi suhtautumisensa kehaisemalla Centralin ohjelmistoa.

Sensuuri: Yöperhonen (1911)

Poliisin suorittama elokuvien ennakkotarkastus otettiin käyttöön Suomessa alkuvuodesta 1911. Periaatteessa elokuvateatterien ohjelmistot oli tarkastettava erikseen jokaisella paikkakunnalla, vaikka yleensä Helsingissä tarkastetut filmit hyväksyttiin esitettäviksi myös muualla. Poliisi saattoi kieltää elokuvan myös esitysten alkamisen jälkeen. Tällaisesta tapauksesta uutisoitiin Aamulehdessä 6.8.1912:

Elävienkuvien sensuuri Tampereella.
Poliisimestari kieltänyt kahden ohjelmanumeron esittämisen Hämeenkadun 8:ssa.

Viime sunnuntai-iltana saapui täkäläisen Tampereen Elävienkuvien Näyttämön (Hämeenkadun 8:ssa) esitystilaisuuteen kaupungin poliisimestari, luutnantti R. Blåfieldt ja kielsi jyrkästi kahden "Yöperhonen" ja "Draama Lyön-pikajunassa"-nimisen numeron esittämisen, koska ne hänen mielestään olivat moraalisesti turmiollisia.

Numerot oli Helsingin elävien kuvien sensuuri hyväksynyt ja oli niitä siellä näytelty.

Ohjelmanumeroista ensimmäinen oli Asta Nielsenin toinen Saksassa tekemä elokuva Nachtfalter (1911) ja toinen jokin amerikkalainen rikosdraama (ks. Tammerfors Nyheter 3.8.1912). Molempia oli todellakin esitetty Helsingissä, jälkimmäistä nimellä Hyökkäys pikajunassa. Tähti-Biograafin mainoksessa korostettiin erityisesti, että ohjelma oli sallittu lapsille (Uusi Suometar 19.5.1912).

Yöperhosen juoni oli seuraava:

Sisarukset Olga ja Martha työskentelevät yhdessä ompelijattarina. Varieteekoomikko Goldman houkuttelee Olgan mukaansa tanssijaksi, ja tämä karkaa ottaen mukaansa sisarusten yhteiset säästöt. Olgasta tulee kuuluisa tanssija, kun taas vaatimattomasti elävä Martha menee naimisiin räätäli Felix Dornerin kanssa. Pankin kaatuminen tuhoaa Felixin yrityksen. Mies ryhtyy juomaan, mutta Martha pysyy hänen rinnallaan.

Huoletonta elämää viettävä Olga on menossa naimisiin paronin kanssa, mutta sitä ennen hänen täytyy antaa vierailunäytäntö kotikaupungissaan. Samaan aikaan Felix saa suuren perinnön. Hän jättää Marthan ja parin riidellessä murtaa tämän käden, minkä takia Martha ei voi enää työskennellä ompelijana, vaan joutuu elättämään itsensä myymällä kukkia. Eräänä päivänä Martha näkee Felixin seurustelevan Olgan kanssa kahvilassa. Hän ryntää vihaisena sisään ja haastaa sisarensa, joka oli varastanut hänen rahansa ja on nyt viemässä myös hänen miehensä. Järkyttynyt Olga pyytää Marthalta anteeksi ja pakenee paikalta. Hän sairastuu henkisesti ja kuolee pian. Olgan avoimen arkun äärellä Martha ja Felix löytävät jälleen toisensa vainajan viimeisen toivomuksen mukaisesti.

Elokuva ei ole säilynyt, joten emme voi tietää, miten provosoivasti Nielsen siinä mahdollisesti esiintyi.

Yöperhonen tuotiin Suomeen vuoden kuluttua Saksan ensi-illasta. Sitä ennen Suomessa oli ehditty esittää jo neljää Nielsenin Saksassa tekemää elokuvaa. Yöperhosen levittäjänä toimi Englannissa toimineiden Gooesin veljesten omistama Tähti-Biografi, joka tunnettiin vanhojen ja kuluneiden filmikopioiden maahantuojana. Yhtiön levityskanavat olivat suppeat, ja Helsingin sekä lyhyeksi jääneen Tampereen-vierailun lisäksi elokuva nähtiin ilmeisesti vain Turun Biografi-Teatterissa ja  Viipurin Kulmahallissa. Jo tätä ennen, syyskuussa 1911, samanniminen elokuva oli esitetty Viipurin Teatteri Rekordissa. Rekordin omistajat olivat venäläisiä ja he saivat ilmeisesti ohjelmistonsa suoraan Venäjältä, joten on mahdollista, että kyseessä oli sama Asta Nielsen -elokuva.

Tampereen poliisimestarina toiminut Rolf Blåfield oli vanhaan suomalaiseen aatelissukuun kuulunut "ryssänupseeri", jonka ura oli sittemmin vähällä katketa kavallusjuttuun. Hufvudstadsbladet ilmaisi suhtautumisensa virkavallan edustajaan pikkuotsikolla Tammerfors-polismästarens censurfluga. Jyväskyläläinen työväenlehti Sorretun Voima pani paremmaksi otsikolla Tampereen mestaripoliisin mielivaltaisuudet. Kaikissa lehdissä korostettiin erityisesti, että sensuuri oli hyväksynyt elokuvat Helsingissä ja että niitä oli siellä esitetty.

Jälkisensuuri: Silmä silmästä (1913)

Poliisin suorittama elokuvien ennakkotarkastus otettiin käyttöön Suomessa vuoden 1911 alussa. Elokuva voitiin kieltää myös esityksien alettua. Hufvudstadsbladet kertoi tällaisesta tapauksesta 19.3.1914:

Officerare som filmcensorer. I går förbjöds af polisen förevisandet af den danska filmen "Öga för öga", en skildring ur soldatlifvet. Filmen hade i lördsgs blifvit censurerad och gödkänd af polisen samt förevisades äfven på måndagen och tisdagen å biografteatern Maxim. Ett par ryska officerare hade emmelertid på tisdagen besökt biografteatern och funnit bilden sårande, hvaför de beklagade sig hos en högre myndighet. Följden var att filmen förbjöds. I stället förevisas en italiensk bild "drottningens smycke", som egentligen var afsedd att förevisas nästkommande vecka. Nämnas må, att först nämnda film förevisats i Petersburg och det utan att ha blifvit förbjuden. (Ks. kontekstissa.)

Kyseessä lienee Tanskassa ilmeisesti saksalaisella rahoituksella kuvattu Aug' um Auge (1913), jonka pääosissa nähtiin mm. Viggo Larsen. Armeijassa tapahtuvaa simputusta käsittelevä "leimuava vastalause vallan väärinkäyttöä vastaan" (ks. Maximin ilmoitukset Hufvudstadsbladetissa ja Helsingin Sanomissa) oli ilmeisesti aiheeltaan liian läheinen venäläisille upseereille.