Psilander ja tytöt

Tampereen Sanomat julkaisi 18.12.1912 nimimerkki Mikko Vilkastuksen kertomuksen tanskalaiseen mykkäelokuvan näyttelijään Valdemar Psilanderiin kohdistuneesta tähtikultista. Mikko Vilkastus oli sekä Eino Leinon että Väinö Hämeen-Anttilan nimimerkki, mutta kyseessä tuskin oli kumpikaan heistä. Itse tarinakaan ei vaikuta kovin omaperäiseltä, mutta lienee kuitenkin yksi sen varhaisimmista esiintymistä. Elokuvateattereiden koneenkäyttäjien tiedetään valmistaneen idolikuvia "sattumalta katkenneiden" filmien ruuduista, ja ehkäpä näin tehtiin myös tamperelaisessa Petit-teatterissa.

Valdemar Psilander

 

Psilander ja tytöt eli ”Draama elämästä.”

Psilander on suosittu, Psilander on rakastettu, kaikki tuntevat Psilanderin, sillä hän on suuri sankari ja vain ani harvoin konna. Hän esiintyy suurissa draamoissa suurena moraalisuuden sankarina, sinä joka joutuu kärsimään lujien periaatteittensa ja järkkymättömän oikeudentuntonsa vuoksi. Hän on äärettömän uhrautuva ja suorastaan romanttisesti sankarillinen. Kärsivän lähimäisensä vuoksi ryntää hän epäröimättä palavan talon ullakolle, hakee savun seasta jonkun sinne unohtuneen ryysyläiskakaran sitten torjuakseen kiitollisuuden kyyneliin sulavan, onnesta ja riemusta pakahtumaisillaan olevan äidin tunteenpurkaukset ja ihailusta mykistyneen väkijoukon suosionosotukset erittäin koristeellisesti vaikuttavalla vaatimattomuudella ikäänkuin tahtoisi sanoa: Oh, tämähän on ihan hullunkurista; jokainen kunnon mieshän tekee samoin!

Psilander on sitäpaitsi erittäin monitaitoinen mies. Silmää räpäyttämättä ajaa hän kuolemanrenkaassa ja tekee sirkustemppuja, joiden edessä etevinkin ”taiteilija” kalpenisi, hän on maailman ensimäinen par force -ratsastaja, verraton lentäjä, uisi vaikka Atlantin yli ja voittaa salapoliisina Sherlock Holmesinkin. Hän on kuollut ainakin 1000 kertaa, mutta virkoo henkiin vaan. Mutta ”konna” ei hän ole koskaan.

On siis aivan luonnollista, että tämmöinen mies on kaikkien naisten ihastus ja suosikki. Ompa hän herättänyt ihan niitä kaikkein hellimpiäkin tunteita, ja siihen tarinaan päästäkseni olenkin näin perinpohjaisesti lukijoilleni esittänyt Psilanderin.

Oli kaksi tyttöä, kumpikin siinä ijässä, jolloin povessa toisinaan ailahtelee niin oudosti sykäyttävät aavistukset, jolloin tyttölapsi oppii tuntemaan punastumisen merkityksen elämässä, jolloin hän kyynelöi Buch der Lieder’in ääressä ja jolloin hänen ”maailman paras ystävänsä” ei ole lyseolainen, vaan tyttökoululainen. Nämä tytöt olivat toistensa ”parhaat ystävät” ja ystävyys tuli kaksin verroin lujemmaksi, kun he kerran kainosti saivat tunnustetuksi toisilleen olevansa kumpikin Psilanderiin rakastuneita. Seurasi yhteisen onnen, yhteisen hurman ja yhteisien kärsimyksien suloinen aika. Heidän tunteensa hehku kasvoi ja tuli lopulta niin valtavaksi, että sen täytyi saada kohdistua johonkin todellisempaan kuin vain siihen varjokuvaan, mikä ”Petitin” valkosella kankaalla väikkyy, vaikkapa Psilanderin kuvaan: Oi, kuinka taivaallisen ihanaa olisi riutua rusoisiin lemmenunelmiin Psilanderin kuva puristettuna neitseelliselle povelle!

Sanotaan, että rakastunut nainen on kekseliäs, ja niin se onkin. Vaikkei Psilanderin kuvaa saatu Lyytikäiseltä, Tampereen kirjakauppa-yhtiöstä, eikä edes Julinilta, ja tarina kertoo sen olleen Köpenhaminassakin ”loppuunmyydyn”, saivat he sittenkin sen mitä heidän nuori, puhdas tunteensa kaipasi. Toinen tytöistä tunsi erään ”hirveän kiltin” pojan, joka oli hyvä valokuvaaja. Seurasi sitten tyttöjen puolelta ”hienoa hakkailua”, jolla poika-parka saatiin rakastumaan ainakin – toiseen tytöistä. Hän pehmeni kuin vaha ja suostui lopulta filmistä ottamaan Psilanderin kuvan valokuvauslevylle. Sitä onnea, minkä tytöt tunsivat, kun Psilander vihdoin oli levyyn kiinnitetty!

Tähän saakka on tarinani ollut idylli, mutta nyt se saa draamallisen käänteen. Mitä voikaan nainen tehdä saadakseen yksin omistaa lemmittynsä! Jos hän tietää, että toinenkin voi tulla hänen onnestaan osalliseksi, muuttuu hän petomaisen julmaksi ja puolustaa oikeuttaan raivoisasti kuin naarastiikeri pentujaan. Kun levy oli kehitetty, siitä saatu yksi kopia ja Psilander siis yhtenä kappaleena ikuistutettu ilmieläväksi, heräsi toisessa tytössä nuo petovaistot. Hän huomasi, että hänen rajaton oikeutensa Psilanderiin oli vaarassa ja nopeasti kuin kärppä piilotti hän valmiin kuvan povelleen, tempasi levyn valokuvaajan kädestä, heitti sen lattiaan ja murskasi sen korollaan tuhansiksi muruiksi.

Semmoista voimme sanoa ”todelliseksi” rakkaudeksi!

Hänen ”parhaan ystävänsä” surun voimme helposti arvata, Kerrotaan, että hän pari päivää näytti kalpealta ja itkettyneeltä, mutta parani pian, kun löysi toisen ”parhaan ystävän”, jonka kanssa nyt on niin ”hirveän hauska” uskoa salaisuutena kaikille, että tuo toinen tyttö on niin hupsu, että on rakastunut elävien kuvien näyttelijään, jota ei koskaan edes ole nähnytkään!

Jätän aiheen vapaasti käytettäväksi ”draamaa varten todellisesta elämästä”, joksi se sopivilla muutoksilla hyvin soveltuisi.

Outi Hupanittu kertoo lisää Psilanderin tähtikultista artikkelissaan Nuori Apollo, vanhan mamsellin ystävä. Psilanderista ks. myös tanskalaisen Kosmoraman artikkelit.

Suomi kuvauspaikkana: Noiduttu kala (1911)

Helmikuussa 1912 Helikon-teatterissa esitettiin venäläinen elokuva Noiduttu kala eli Ahneuden rangaistus, jonka kerrottiin olleen osittain kuvattu Villinginsaaren rannalla Helsingin saaristossa (ks. Tuulispää ja Fyren). Kyseessä on Venäjän Pathén joulukuussa 1911 julkaisema Skazka o rybake i rybke, joka perustuu Aleksandr Puškinin samannimiseen runomuotoiseen satuun. Elokuvan ohjaaja oli Moskovassa vuodesta 1905 työskennellyt ranskalainen Kaï Hansen. Kuvaaja oli Georges Meyer (oik. Joseph-Louis Mundwiller), joka saapui Venäjälle vuotta myöhemmin. Käsikirjoittajana ja lavastajana toimi Tšeslav Sabinski ja pääosia esittivät Nikolai Vasiljev ja Lidija Sytšova. Elokuvan pituudeksi mainitaan 390 metriä.

Villingin rantaa. Kuva lainattu täältä.

Venäläinen elokuva-alan ammattilehti Sine-Fono kertoi Noidutusta kalasta tuoreeltaan seuraavaa:

Emme ryhdy tässä kertomaan kuvan sisältöä, jonka jokainen tuntee. Sanomme vain, että sen esittämiseen on pantu niin paljon voimia, niin paljon asianharrastusta, että se varmasti saa kunniapaikan venäläisten ohjaustöiden joukossa. Riittää kun mainitaan, että merikohtausten esittämistä varten tehtiin erityinen matka eräälle merenrannalle, jonka luonto muistuttaa runoilijan kuvausta. Näiden rivien kirjoittaja otti muuten katsojana osaa tähän matkaan ja sai itse nähdä ne vaikeudet, jotka filmin tekijöiden oli ratkaistava. Onkin sanottava, että heidän uurastuksensa ei ole valunut hukkaan. He ovat saavuttaneet juuri sen, mihin pyrkivätkin - ja siinä on heidän paras palkkansa.

Toinen elokuvalehti Kine-žurnal totesi, että "kaiken muun lisäksi kuvassa voi nähdä koko joukon kauniita paikkoja".

Pietarilaisten tiedetään kuvanneen näytelmäelokuvia Karjalankannaksen huvilaseuduilla, mutta mikä sai moskovalaiset matkustamaan kauas Suomenlahden rannalle? Todennäköisin vastaus on Pathén suomalainen edustaja Erik Estlander, joka vuonna 1912 perusti oman Finlandia Film -tuotantoyhtiönsä. Villinginsaareen oli tuolloin syntymässä huvila-asutusta, ja on mahdollista että Estlander tai joku hänen tuttavistaan tunsi sen kallioiset rantamaisemat. Vuotta myöhemmin, joulukuussa 1913 Finlandia Film julkaisi maisemaelokuvan Merenhyrskyjä Villingessä.

Noiduttu kala on säilynyt ilman välitekstejä. Katkelman siitä voi nähdä vaikkapa täällä. Suttuisesta kuvasta voi hieman pinnistellen erottaa ihmekalan ja Suomenlahden rantakalliot.

Maiden ja Kansojen viimeinen elokuva

Yksi varhaisista suomalaisista elokuvista, joka ei sisälly Kari Uusitalon Filmografia Fennicaan, on Porin Puistoteatterissa 17.10.1910 lähtien esitetty Ravi- ja automobiilikilpailut Tampereella 2 p. lokak. 1910. Lehti-ilmoituksen mukaan "tässä kuvassa nähdään mm. nimismies Färlingin mainio juoksija Ujo".

Pohjois-Hämeen Hippoksen sunnuntaipäivänä järjestämät kilpailut olivat tavallista suurempi tapahtuma. Yleisöä houkuttelivat paikalle varsinkin Tampereelle saapuneet autot. Aamulehti kertoi etukäteen, että "täällä ei ole tavallisissa oloissa näkynyt kuin yksi automobiili ja sekään ei ole minkään oikean automobiilin näköinen, vaan on kuin mikäkin Aatamin lastenlasten käyttämä körökärry". Valitettavasti autokilpailut oli huonosti järjestetty: autot kiersivät rataa yksi kerrallaan 20 kertaa, ja suuri osa yleisöstä lähti kyllästyneenä kesken pois. Lisäksi anniskelualue oli aivan liian pieni, kerrottiin Aamulehden reportaasissa.

Raveissa jännittävintä oli ainakin porilaisten mielestä 2500 metrin tasoitusajo, jonka voitti Ulvilan piirin nimismiehen Berndt Johan Färlingin omistama Ujo-tamma: "Lähtölaukauksen kajahdettua otti Ujo heti tuiman vaihdin ja oli puolitoista kierrosta juostuaan jo saavuttanut kaikki edellä olijat päästämättä sivuitseen vaarallisinta kilpailijaansa Iloa. Loppumatkaa johti Ujo voitokkaasti ja varmasti ja oli lippuviivan ratkaistessaan n. 50 m edellä vastustajistaan. Aikaa merkittiin 4'45''. Ujoa ajoi niinkuin ennenkin maanvilj. Alfred Kuuri."

Seuraavalla viikolla Porin lehdet kertoivat pikku-uutisissaan Ujon esiintyvän pian elävissä kuvissa:

"Ujo" päässyt eläviinkuviin! Tampereen ravikilpailuissa t. k. 2 p:nä ikuistutettiin tasotusajon aikana kaikki osanottajat - elävien kuvien teatteria varten. Kaksi valokuvaajaa, toinen toisessa päässä rataa ja toinen toisessa päässä, pani parhaansa saadakseen koko ajon yhdenjaksoisesti kuvattua. Ja ovat kuulemma onnistuneetkin. Kuvassa tullaan näkemään kuinka nimismies B. Färlingin "Ujo" jättää toiset 15 osanottajaa kuin tyhjää tehden. (Satakunta 11.10.1910)

Näytösten aloituspäivänä Kansalainen julkaisi tekstisivullaan seuraavan puffin:

Puistoteatterin ohjelmistoa on tästä päivästä alkaen melkoisesti entisestään parannettu. Nyttemmin saapuvat kuvat aivan uusina ja tuoreina ja pitäisi niiden sitä paitsi olla aivan ensiluokkaista tavaraa alallaan. Tästä voi kuitenkin päästä parhaiten vakuutetuksi siten, että pistäytyy itse katsomassa. Mainitsemista ansaitsee myöskin, että kaikkien kuvien nimet tästälähin esitetään suomen- ja ruotsinkielellä, jotapaitsi alkuperäisiä kotimaisia kuvia tulee aina olemaan ohjelmistossa. Näistä mainittakoon tänään alkavassa ohjelmassa ravi- ja automobiilikilpailut Tampereella 2 p. lokakuuta 1910. Tässä kuvassa esitetään mm. nimismies Färlingin mainio juoksija Ujo. Siis: Katsomaan!

Puistoteatterin kuukautta aikaisemmin ostaneet kauppiaat Jalmari Ahde ja Kalle Ritala ilmoittivat samana päivänä maistraatille muodostaneensa avoimen yhtiön, jonka toimenkuvana oli elävien kuvien näytteleminen. He olivat myös solmineet tamperelaisen Maat ja Kansat -yhtiön kanssa sopimuksen, jonka perusteella sen Turun Metropol-teatteriinsa hankkimat ohjelmat kulkivat Tampereen kautta Poriin, kuten täällä on kerrottu. Sopimukseen sisältyi myös Maiden ja Kansojen kehittämän tekstilaitteen käyttäminen ja yhtiön valmistamien elokuvien vuokraaminen. Vielä samalla viikolla Puistoteatterissa nähtiin Maiden ja Kansojen valmistama Viime valtiopäiväin juhlalliset avajaiset (Filmografia Fennica 139) ja marraskuussa Lyyran ohjelman mukana tullut Langinkoski (FF 121) Näiden uudistusten ja vähän myöhemmin hankitun Lauter Humana -automaattipianon ansiosta teatterin tarjonnan kerrottin parantuneen huomattavasti.

Ravi- ja automobiilikilpailut Tampereella oli siis selvästikin Maat ja Kansat -yhtiön valmistama elokuva. Se lienee ollut Puistoteatterin tilaustyö, sillä muista kaupungeista, edes Tampereelta, ei löydy mainintoja sen esittämisestä. Elokuvan kesto oli kaiketi runsaat viisi minuuttia, sillä porilaisten ensimmäisen elokuvatähden Ujon lisäksi oli varmaan näytettävä vähän myös autokilpailuja. Huomion arvoinen on myös maininta, jonka mukaan elokuvassa oli käytetty samanaikaisesti kahta kameraa.

Mielenkiintoisinta Ravi- ja automobiilikilpailuissa on se, että kyseessä oli ilmeisesti viimeinen Maiden ja Kansojen valmistama elokuva. Säilynyt Kuvia valtiopäivien juhlallisista avajaisista oli kuvattu 16.9.1910, ja ravikilpailuja edeltävänä lauantaina tehty kohtalokas metsästysretki johti yhtiön kuvaustoiminnan lakkaamiseen. Kirjallisuudessa Maiden ja Kansojen viimeisenä tuotteena mainittu Raatimies Blomin paluu Pietarista Turkuun (1912) on Finlandia Filmin valmistama.

Muroleen kanavan kautta maailmalle

Tanskalainen Nordisk Films Kompagni valmisti vuonna 1909 kaksi Suomi-aiheista ei-fiktiivistä elokuvaa: kuvan Muroleen kanavalta sekä Käynnin Porvoossa, josta on kerrottu täällä. Filmeistä ensimmäinen, jonka negatiivinumero on 493, on tanskaksi nimeltään Gennem Murole Kanalen i Finland, saksaksi Durch den Murole Kanal in Finnland, englanniksi Through the Murole Channel in Finland ja ranskaksi A travers le canal Murole en Finlande (Marguerite Engberg, Registrant over danske film 1896-1914).

The Kinematograph & Lantern Weekly 8.7.1909.

Nordisk Films julkaisi elokuvan Britanniassa heinäkuussa 1909, jolloin sen pituudeksi kerrottiin vaatimattomat 230 jalkaa eli 70 metriä (silloisilla esitysnopeuksilla 3-4 minuuttia). Elokuva-alan ammattijulkaisu The Kinematograph & Lantern Weekly antoi siitä seuraavan sisältökuvauksen:

An interesting series, picturing a water trip through a pretty countryside, with some interesting glimpses of farming operations on the banks, and concluding with a capital picture of the country dance celebrating the successful stacking of hay.

Nordisk tuotti alkuvuosinaan maisema- ja matkailuelokuvia eri puolilta maailmaa, mutta miksi se olisi valinnut kuvauskohteekseen Muroleen kanavan, joka viehättävyydestään huolimatta ei ole Suomen suurimpia nähtävyyksiä? Tietosanakirjan mukaan kyseessä on vuosina 1850-1854 rakennettu yksisulkuinen kanava Tampereen ja Ruoveden välisellä reitillä, pituudeltaan 320 metriä.

Jäljet johtavat tamperelaiseen Maat ja Kansat -yhtiöön, jonka tiedetään kaupitelleen elokuviaan Nordiskille. Hannu Salmi (Kadonnut perintö, s. 25-26, 62-63) on löytänyt tanskalaisyhtiön arkistosta kolme huhti-kesäkuulle 1909 päivättyä kirjettä, joissa valitetaan Maiden ja Kansojen tarjoamien filmien heikkoa teknistä tasoa. Nordisk oli toukokuussa ostanut yhden negatiivin, joka oli kuitenkin osittain viallinen ja vain 65 metriä siitä voitiin käyttää. Parilla tekstiplanssilla varustettuna siitä tulee Muroleen kanavan 70 metriä.

Nordiskin ostama ja lyhentämä elokuva on mitä ilmeisimmin Kari Uusitalon (Eläviksi syntyneet kuvat) Filmografia Fennicassa numerolla 104 mainitsema Laivamatka Näsijärvellä. Se sai ensiesityksensä Maiden ja Kansojen helsinkiläisessä yhteistyökumppanissa Centralissa 8.2.1909 nimellä På turistfärd längs Näsijärvi / Matkailu pitkin Näsijärveä. Seuraavaksi kuva siirtyi Centralin ohjelman mukana Maiden ja Kansojen Viipurin-teatteriin ja saapui vasta kolmannella viikolla (myöhässä) Tampereelle. Lehti-ilmoitusten mukaan kyseessä oli "erinomaisen kaunis luonnonkuva" laivamatkasta Tarjanteella Tampereelta Muroleen ja Virtojen kautta Torisevalle. "Oman kuvatehtaan tekemä."

Höyrylaiva Tarjanne Muroleen kanavalla. Lainattu täältä.

Kyseessä oli siis kesällä 1908 kuvattu maisemaelokuva, johon Nordiskin sisältökuvauksen mukaan oli laivamatkan lisäksi ympätty ainakin heinäntekoa ja tanssiesitys. Liikennevälineenä toimi samana vuonna valmistunut höyrylaiva Tarjanne, jonka omistaneen osuuskunnan toiminta herätti vilkasta keskustelua (ks. esim. täällä ja täällä). Osuuskunnan asiamiehenä toimi Maiden ja Kansojen osakkeenomistaja ja hallituksen jäsen K. O. Toivonen, joka syksyllä 1910 sortui ahneuteensa ja oli vähällä viedä mukanaan koko yhtiön.

Laivamatkaa Näsijärvellä esitettiin sittemmin ainakin Jyväskylän Työväen elävissä kuvissa, Maiden ja Kansojen omissa teattereissa Turussa ja Kuopiossa, Joensuun Fotossa, omassa teatterissa Raumalla ja Porvoon Biograafi-Teatterissa, mikä ei viittaa siihen että elokuva olisi ollut teknisesti aivan epäonnistunut. Kuopiolaislehden toimittaja jopa kehaisi, että kyseessä oli senviikkoisen ohjelman "paras kuva".

Maiden ja Kansojen elokuvien laatu ei ainoan säilyneen esimerkin, Valtiopäivien avajaisten perustella ollut kovin kummoinen, mutta se lienee siis ollut Suomen ensimmäinen tuotantoyhtiö, jonka filmit pääsivät "kansainväliseen levitykseen". Ainoa maininta Nordiskin levittämästä Muroleen kanavasta löytyy toiselta puolen maailmaa, Uuden Seelannin Wellingtonista, jossa sen todettiin olleen "well worth seeing". 

Myös Nordiskin elokuva lienee kadonnut, mutta onneksi höyrylaivat ovat nitraattifilmiä lujempaa tekoa. Tarjanne on yhä olemassa ja se liikennöi kesäisin alkuperäisellä reitillään. Muroleen kanavan ylitykseen voi tutustua vaikkapa tästä filmistä.

Elävien kuvien valmistuslaitoksissa

Nimimerkki -nta kertoi vuonna 1910 Tampereen Sanomissa käynnistään Pathé Frèresin tehtailla Vincennessä:

Pathén Vincennesin tehtaat vuonna 1910.

Herra toimittaja!
Minun täytyy vielä kerran kiittää Teitä siitä minulle antamastanne Tamp. Sanomien kirjeenvaihtajakortista, jonka avulla olen päässyt tällä matkallani tunkeutumaan kaikkiin mahdottomiinkin paikkoihin. Sillä tamperelaisen sanomalehden valtuudella olen taaskin päässyt maailman suurimman elävien kuvien teatterin, Pathé Frèresin tehtaisiin, näyttämöille ja muihin yhtiön rakennuksiin. Näihin laitoksiin on sangen vaikeata päästä katselemaan, mutta kun minä vahvasti selitin kirjeessäni yhtiön isännöitsijälle, että Suomessa esitetään monessa ”elävissä” heidän kuviaan, niin parin päivän päästä sain kutsun – kerron siitä lyhyesti lehtenne lukijoille ja eritoten tamperelaisille elävien kuvien teattereitten omistajille.
Pathé Frèresin valmistuslaitokset ovat Vincennessä, eräässä Parisin lähellä olevassa vanhassa kaupungissa, joka suuruudeltaan ja asukasluvultaan muistuttaa Tamperetta. Maanalainen rautatie päättyy Parisin portille, vanhojen vallihautojen luo, josta lähdetään automobiilillä Vincennesiä kohti.
Tässä kaupungissa on 12:lla vuosisadalla rakennettu linna, puistoja kuvapatsaineen ja kolme kaunista, yleisön huvittelupaikoiksi järjestettyä pientä järveä ympäröivine metsineen. Aivan ”Vincennesin metsän” laidassa ovat sitten nuo mainitut kuvatehtaat.
Ne muodostavat kaksi pitkää, komeata rakennusriviä, joissa ovat yhtiön hallinnon upeat huoneistot, kirjailijain ja taiteilijain huoneet ja varsinaiset filmien valmistus- ja kopioimisosastot. Nämä viimeksi mainitut osastot ovat varustetut monenmoisilla, uusimpien keksintöjen tuottamilla koneilla ja kehitysaineilla, jotka tavattoman lyhyessä ajassa valmistavat suuret määrät filmirihmoja. Filmirihmat kääritään, sitten kun ne on päästetty valokuvauskoneesta, suuriin kaiteiteisiin, jotka kuljetaan kehitysnestettä sisältäviin koneisiin. Kun kuvat ovat kiinteät, ajetaan ne kuivaustelineisiin, kääritään säiliöihin ja viedään lajittelu-, nimitys- ja lähettämisosastoon. Jokaiseen kuvasarjaan kuuluu vielä tavallisia valokuvia pääkohtauksista, joita kuvia sitten lähetetään malliksi filmejä tilaaville teattereille.
Varsinaiset teatterit ovat hiukan loitompana suuret, lasikattoiset ja etupäässä raudasta rakennetut atelierit sisältävät kaksi suurta salia, toisessa esitetään koomillisia, toisessa vakavia, etupäässä historiallisia näytöksiä. Salin perälle on asetettu kolmion muotoon kaksi huoneen seinää ja erotettu niitten eteen ohuilla liistakkeilla ala permannosta. Tässä sitten tapahtuu esitys.
Valokuvien ottaja istuu vähän etäämpänä valmiina vääntämään koneensa kampia ja näyttelijät ovat paikoillaan. Johtaja antaa merkin ja kohta alkaa esitys ja kuvan ottaja veivata. Näyttelijät puhuvat esittäessään osapuilleen kappaleen juonta, mutta panevat etupäässä omiaan puheeseen, välistä, kun eivät muista sanottavaansa, mölisevät jotain epämääräistä, jotta vaan suu kävisi. Se esitys tuntuu tavattoman hassunkuriselta ja alkuperäiseltä, mutta komeita kuvia siinä vaan syntyy. Jos jossain paikassa alkaa mennä hullusti, keskeytetään kuvan otto, näyttelijät ovat tuota pikaa entisissä asennoissaan ja esitys jatkuu sitten edelleen.
Teatterilla on omat, suuremmoiset puku-, kulissi- ja huonekaluvarastot, omat dekoratsioonimaalarit ja kuvapatsaitten valmistajat. Kulissit ovat valmistetut vain mustalla ja valkealla värillä, sillä 5 km päässä täältä on suurien kuvien värjäyslaitos, jossa kaikenlaisista töherryksistä synnytetään komeita palatseja, linnoja puistoja jne.
Elävien kuvien kone pyörähyttää 960 filmiä minuutissa ja joka päivä valmistaa tehdas 80 km filmirihmaa.
Yhtiön, jonka liikepääoma on 5 milj. frangia, palveluksessa on 4,000 henkeä siinä joukossa on paljon kirjailijoita, näyttelijöitä, maalareita, työmiehiä jne. Yhtiöllä on omat varsinaiset näyttelijäjoukot, mutta suuremmissa kappaleissa käytetään hyvinkin kuuluisia näyttelijöitä. Paitsi sitä, että kuvia otetaan yhtiön atelieereissa, esitetään kohtauksia kaduilla ja kuuluisissa paikoissa. Nämä näytökset tapahtuvat aamulla anivarhain, jolloin ihmisiä ei ole paljon liikkeellä. Saa siinä moni kuuluisa näyttelijä juoksennella Parisin ja Vincennesin kaduilla, kiipeillä puissa ja kavuta vanhoilla raunioilla, mutta tästä hommasta he saavatkin huikeita palkkoja.
Kirjailijat kirjoittavat ja sommittelevat näytöksiä, asettavat ne näyttämölle ja kirjoittavat sitten kuvasarjan mukaisen tekstin. Usein näyttelijät keksivät itse kuvia.
Vuosittain lähettää yhtiö ulkomaille valokuvaajiansa ottamaan eläviä kuvia kauniista maisemista, järjestämään retkiä tunnettuihin paikkoihin jne. ja ne retket ne maksavat. Muistelkaammepa vain yhtiön järjestämää jääkarhunpyyntiretkeä, josta olemme nähneet kuvia Tampereellakin.
Näin sitä sitten valmistetaan kauniita kuvia kaikkiin maailman ääriin. Kuvan puvut ovat usein vanhat ja ränstyneet, esittäjien naamioitus karkea ja kulissit samallaiset, mutta kun tuo kaikki filmissä on muokattu, silistetty ja värjätty, niin on siitä tullut ihmeen ihana elävä kuva.
Vincennessä 26.5.10

Lyyran ensisoinnut

Hjalmar Viktor Pohjanheimo oli yksi 1910-luvun elokuvavaikuttajista. Hän omisti teatteriketju Lyyran, harjoitti elokuvien maahantuontia ja vuokrausta sekä tuotti peräti 15 autonomian ajan yhteensä 25 näytelmäelokuvasta. Pohjanheimo oli taustaltaan maaseudulta Helsinkiin muuttanut kauppias. Monista muista elokuva-alan toimijoista poiketen hänen äidinkielensä oli suomi. 

Pohjanheimon ensimmäinen Lyyra-teatteri sijaitsi Yrjönkadulla Helsingin silloisen ydinkeskustan ulkopuolella. Rakennustöiden takia kuukauden myöhässä, 26. syyskuuta 1910 avatussa teatterissa oli 274 paikkaa. Lyyra pyrki alusta lähtien haastamaan Pohjoisesplanadin ensi-iltateattereita, mutta sen asiakaskuntaa kuvaa, että se mainosti näkyvästi Työmiehessä ja muissa työväenlehdissä. Teatterin ensimmäinen ja toinen ohjelma koostuivat etupäässä aikaisemmin samana vuonna valmistuneista filmeistä, jotka eivät kuitenkaan välttämättä olleet käytettyjä tai Suomessa aikaisemmin esitettyjä. Kolmas ja neljäs ohjelma sisälsivät jo pääosin syksyn uutuuselokuvia eri tuotantoyhtiöiltä.

Lyyran alkuvaiheisiin liittyy kiinnostavia yksityiskohtia, jotka yhdistävät sen tamperelaiseen Maat ja Kansat -yhtiöön. 

Maat ja Kansat, joka oli lopettanut omien ohjelmien hankinnan jo keväällä 1909 epäonnisen Bio-elokuvatrustin perustamisen yhteydessä, omisti teatterit Tampereella, Turussa, Viipurissa ja Kuopiossa. Kilpailu oli ollut kovinta Turussa, jossa paikallinen Olympia ja Biografi-Teatteri saivat ohjelmansa Pohjoismaiselta Biografikomppanialta ja Apollolta Helsingin jälkeen toisessa esitysvuorossa. Tampereella yhtiön pääkilpailija oli Maailman Ympäri, joka sai ohjelmansa toisessa vuorossa helsinkiläiseltä Centralilta. Syksyllä 1910 kilpailu koveni myös Viipurissa, jossa Salama alkoi saada ohjelmansa Helsingissä avatusta Helikonista ja uusi Armit puolestaan Esplanadista. Koska teatterit näyttivät usein samoja filmejä, Maiden ja Kansojen oli saatava kaikille kolmelle paikkakunnalle toisen esitysvuoron ohjelmat.

Yhtiön Tampereen ja Viipurin teatterit olivat keväällä vuokranneet ohjelmansa toisessa ja kolmannessa esitysvuorossa helsinkiläiseltä Olympialta. Turun Metropol oli saanut ohjelmansa toisessa vuorossa Kansainväliseltä Biografilta. Syyskauden alkaessa Tampere, Viipuri ja Kuopio saivat ohjelmansa 1.10. saakka remontissa olleelta Olympialta. Ennen varsinaista Tampereen ensi-iltaviikkoa ne ehtivät vielä käväistä Jyväskylän Opiksi ja Huviksi -teatterissa. Kansainvälinen Biografi oli lopettanut toimintansa keväällä, ja toukokuussa Maat ja Kansat oli jopa valmis myymään turkulaisteatterinsa. Metropolin ja Helsingin Olympian avautuessa yhtiön oli järjestettävä uudelleen vuokrasopimuksensa.

Syyskuussa, kun Metropol aloitti "oikean näytäntökautensa", Maat ja Kansat ryhtyi ilmeisesti hankkimaan omia ohjelmia jotka kiersivät Turusta Tampereelle ja sitten uudelle yhteistyökumppanille Porin Puistoteatteriin. Olympian ohjelmat matkasivat tämän jälkeen Maiden ja Kansojen teattereihin Viipuriin ja Kuopioon. Järjestelyn ansiosta yhtiöllä oli nyt uusimmat ohjelmat jokaisella paikkakunnalla, mutta niiden edelleen vuokraus ei näytä onnistuneen kovin hyvin.

Myös Pohjanheimon vuokraustoiminta oli alkanut kankeasti, mutta lokakuussa hän solmi sopimuksen Maiden ja Kansojen kanssa. Lyyran ohjelmat kulkivat sen jälkeen tamperelaisyhtiön reittiä pitkin Turkuun, Tampereelle ja Porin Puistoteatteriin. Sopimuksen ansiosta Maat ja Kansat saattoi luopua omista ohjelmista ja Pohjanheimo pystyi hankkimaan Lyyraan ja edelleen vuokrattavaksi täysipainoisen ohjelmiston. Näytettiinpä Lyyrassa myös yksi Maiden ja Kansojen tekemistä elokuvista, edellisenä vuonna valmistunut Langinkoski. Puistoteatteri sai tamperelaisilta ainakin Ravi- ja automobiilikilpailut Tampereella 2 p. lokak. 1910 ja yhtiön viimeisen tuotteen, Valtiopäiväin juhalliset avajaiset.

Marraskuun lopussa Lyyra alkoi ensimmäisenä helsinkiläisteatterina varustaa elokuvansa suomen- ja ruotsinkielisillä teksteillä:

Huom! Hauska, huomiotaherättävä uutuus saavutettu elävien kuvien alalla.
Kuvien tekstit ja selitykset sekä niissä esiintyvät kirjeet näytetään kotimaisilla kielillä suomeksi ja ruotsiksi.
Jokainen elävien kuvien ystävä on monasti nähnyt arvokkaitakin kuvia, mutta ikäväkseen ei ole kuitenkaan saanut niistä täyttä käsitystä. Painetut ohjelmatkaan eivät läheskään ole voineet poistaa sitä epäkohtaa. Lyyrassa on kuitenkin sekin haitta poistettu, kustannuksista huolimatta. Uuden keksinnön avulla. Joten yleisö on nyt meillä tilaisuudessa kuvissa lukemaan suureksi mielihyväkseen, kuten yllä on sanottu, kaikki omalla kielellään.

Helsingin lehdet, mm. Hufvudstadsbladet vahvistivat, että kyseessä oli Lyyran innovaatio. Tähän saakka välitekstit (förklaringar, suomeksi selitykset) olivat olleet etupäässä ranskaksi ja saksaksi, eikä niistä valtaosalle katsojista ollut mitään iloa.

Lyyran ilmoituksessa mainittu "uusi keksintö" oli mitä ilmeisimmin Mailta ja Kansoilta saatu laite, jonka Isak Julin patentoi vuonna 1912 nimellä Kine-Auer. Kyseessä oli elokuvaprojektorin vieressä seisova skioptikon-tyyppinen taikalyhty, joka heijasti tekstit kierrettävältä paperirullalta valkokankaalle. Filmillä olleen välitekstin alkaessa koneenkäyttäjä ilmeisesti sulki filmiprojektorin aukon ja avasi taikalyhdyn aukon ja filmitekstin päättyessä teki saman päinvastoin ja kiersi rullasta seuraavan tekstin valmiiksi kohdalleen.

Laitteen keksijäksi mainittiin Maiden ja Kansojen Tampereen ja Turun teattereita vuonna 1910 johtanut Oskar Auer (aluksi Auwer), joka seuraavana vuonna siirtyi Isak Julinin Petit-teatterin palvelukseen. Julin nosti sittemmin patenttinsa käytöstä oikeusjutun Maiden ja Kansojen Tampereen teatterin uutta omistajaa vastaan, mutta hävisi lopulta jutun, koska kyseistä aparaattia oli käytetty teatterissa jo kauan ennen Julinin patenttihakemusta. Prosessissa tuotiin myös esille, että laitteen todelliset keksijät olivat teatterin koneenhoitajat V. Peltonen ja I. Hirvelä, joiden laatimien piirustusten mukaan Maiden ja Kansojen isännöitsijä Forsander oli valmistanut sen keväällä 1910.

Omaa elokuvatuotantoakin harjoittaneella Maat ja Kansat -yhtiöllä olisi ollut valmius kuvata välitekstit myös filmille (säilyneissä Valtiopäivien avajaisissa on kaksi planssia), mutta ilmeisesti taikalyhdyn heijastama paperirulla oli halvempi ja nopeampi ratkaisu ongelmaan. Keksintöä alettiin käyttää suomenkielisillä teksteillä jo tammikuussa 1910 Tampereella ja Viipurissa. Suomen- ja ruotsinkieliset tekstit saatiin Turun Metropoliin syyskuun lopulla, ja Porin Puistoteatterissa ne alkoivat pyöriä lokakuun puolivälissä. Lyyran liittyminen ketjun alkupäähän antoi sille kilpailuvaltin Helsingissä sekä uuden vuokraustuotteen, taikalyhdyn tekstirullan, jota käytettiin Turun, Tampereen ja Porin lisäksi ilmeisesti muuallakin, esim. kesällä 1911 Lappeenrannassa.

Suomen- ja ruotsinkielisiä välitekstejä alettiin sittemmin liittää suoraan filmeihin, ja esim. Gaumontin maahantuoja mainosti niitä jo helmikuussa 1911. Prosessi ei kuitenkaan ollut täysin ongelmaton, kuten tämä Maximin ilmoitus kertoo, ja käännöstyön laatu oli usein heikko. Tässä suhteessa Lyyra arvioitiin vielä vuonna 1913 Helsingin teattereista parhaaksi, ja suomenkieliset tekstit olivat siellä ainoana ennen ruotsinkielisiä.

Kolmas Lyyran alkuvaiheen erikoisuus liittyy Pohjoisesplanadilla toimineeseen elokuvateatteri Centraliin, joka alkoi marraskuussa näyttää täysin samaa ohjelmaa ohjelmaa kuin Pohjanheimon Lyyra. Kauppias Antti Aholle kuulunut Central oli nähtävästi vaihtanut omistajaa, kun Aho avasi syyskuussa uuden Helikonin hotelli Kämpin yläkerrassa. Syksyn alussa Central kuului yhä Helsingin ensi-iltateattereihin, ja se vuokrasi ohjelmansa ensimmäisenä Maiden ja Kansojen tamperelaiselle kilpailijalle, Maailman Ympäri -teatterille.

Marraskuun ensimmäisellä viikolla Central oli suljettuna, ja se avautui seuraavalla viikolla "perusteellisesti remontoituna", mikä viittaa uuteen omistajanvaihdokseen. Teatterin ohjelmanumerot olivat eri nimisiä ja eri järjestyksessä kuin samalla viikolla Lyyrassa, mutta on helppo nähdä että kyseessä olivat täysin samat elokuvat. Sama jatkui seuraavilla viikoilla, ja joulukuun puolivälissä Central ilmoitti saaneensa kuviinsa ruotsalaiset ja suomalaiset tekstit. Heti tämän jälkeen teatteri sitten katosi lehtien sivuilta ja avautui uudestaan vasta toukokuussa 1911 ilmeisesti jälleen uuden omistajan alaisuudessa.

Lienee mahdollista, että Pohjanheimo olisi hankkinut saman ohjelmiston kahtena kappaleena, mutta lehtitiedot eivät viittaa siihen, että Suomea olisi kiertänyt samaan aikaan kaksi samanlaista ohjelmaa. Todennäköisempi vaihtoehto on, että Mikonkadun Centralin ja Yrjönkadun Lyyran välisellä 500 metrin matkalla juoksutettiin kuukauden ajan edestakaisin samoja filmikeloja. Marraskuussa uudelleen avattu Central kehui ilmoituksissaan pientä kokoaan (116 paikkaa) ja alhaisempia käyttökustannuksiaan ja se mainosti ohjelmiaan vain Hufvudstadsbladetissa. Ilmeisesti Pohjanheimo ei kokenut sitä kilpailijanaan, ja samaan aikaan hän näyttää olleen osakkaana myös aivan Lyyran lähellä sijainneessa Maailman Kuvissa, joka ei kuitenkaan ollut ensi-iltateatteri.

On joka tapauksessa selvää, että Pohjanheimon alkutaival elokuvayrittäjänä ei ollut läheskään niin hapuilevaa kuin Outi Hupaniittu väitöskirjassaan Biografiliiketoiminnan valtakausi antaa ymmärtää Pohjanheimon ja hänen vuokraisäntänsä Gösta Lindebäckin oikeusjuttua koskevien lähteiden valossa. Saatuaan teatterinsa auki Pohjanheimo kohosi nopeasti yhdeksi keskeisistä elokuva-alan toimijoista, missä häntä auttoi yhteistyö tuolloin vielä merkittävän tamperelaisyhtiön kanssa.

Ohimenevä biografikuume

Elokuvateattereiden kuumeisin perustamisvaihe osui Suomessa vuosiin 1906-1908. Pelkästään vuonna 1907 avattiin 36 vakituista teatteria ja uusia teatteripaikkakuntia kertyi 14. Varsinkin pienemmissä kaupungeissa monet teatterit osoittautuivat heikosti kannattaviksi ja sulkivat ovensa tai vaihtoivat omistajaa. Osa perustajista halusi ehkä ehtiä ensimmäiseksi kilpajuoksussa ja myydä teatterinsa voitolla eteenpäin. Eräät yrittäjät eivät koskaan ehtineet edes maaliin.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu Ahvenanmaalla vuonna 1858 syntynyt Viktor Ferdinand Mattsson. Hän oli harjoittanut maanviljelyä vaimonsa kotiseudulla Uudellamaalla. Vuonna 1899 Mattsson osti kiinteistön Helsingin Lapinlahdenkadulta 41 500 markalla ja Loukion tilan Juvan pitäjästä 70 000 markalla. Hän myi maatilansa vuonna 1906, ja uusi omistaja myi sen vuonna 1909 eteenpäin 100 000 markalla. Mattsson lienee asunut syksyllä 1907 hetken aikaa Kuopiossa, mutta saman vuoden osoitekalenterissa hänet mainitaan jo omistamastaan talosta Helsingissä.

Mattsson, jonka ammatiksi mainitaan kuolinilmoituksessa merikapteeni, oli siis pahimman biografikuumeen aikana lähes 50-vuotias talonomistaja ja entinen maanviljelijä, jonka taskuja poltteli maatilan myynnistä saatu rahasumma. Ahvenanmaalaisesta syntyperästään huolimatta hänellä oli yhteyksiä Itä-Suomeen.

Mattsson osti lokakuussa 1907 Mikkelistä Oiko- ja Pohjoiskoulukadun (nykyään Mannerheimintie ja Olkkolankatu) kulmasta tontin tarkoituksenaan rakentaa asuinrakennus, joka sisältäisi huoneiston myös elokuvateatteria varten. Rakennustöihin ryhdyttiin välittömästi. Kiinteistö kuului Mattssonille vielä vuonna 1912, mutta elokuvateatteria siihen ei koskaan tullut (tämän mukaan tontti jäi tuolloin kokonaan rakentamatta). Sofia Mäntysen omistama Mikkelin ensimmäinen elävien kuvien teatteri oli aloittanut jo maaliskuussa 1907, ja tammikuussa 1908 se muutti uusiin tiloihin. Marraskuussa 1907 avattiin kauppias J. Nykäsen omistama Uusi elävienkuvien näyttämö. Kumpikaan yritys ei osoittautunut pitkäikäiseksi, eikä Mikkeliin jatkossakaan mahtunut enempää kuin kaksi elokuvateatteria.

Entinen Mattssonin talo Joensuussa Kauppa- ja Niskakadun kulmassa. Kuva lainattu täältä.

Mattssonin toinen teatterihanke oli Joensuussa, josta hän osti talon marraskuussa 1907 15 000 markan hintaan. Kaupunkiin oli suunnitteilla peräti neljä elokuvateatteria, joista ensimmäisenä ehti hankolaisen liikemiehen Bruno Hjalmar Hellstenin Foto saman vuoden joulukuussa ja toisena kansakoulunopettaja Johan August Blommendahlin Aino maaliskuussa 1908. Joensuu pystyi hädin tuskin elättämään kahta teatteria, mutta Niska- ja Raatihuoneenkatujen (nykyinen Kauppakatu) kulmassa sijainnut talo oli Mattssonin perillisten omistuksessa vielä monta vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Viktor Ferdinand Mattsson, josta ei siis koskaan tullut elokuvateatterin omistajaa, kuoli vuonna 1912. Häntä kaipaamaan jäivät puoliso, kuusi lasta ja kuusi sisarusta. Viktor Ferdinandin veli oli muuten laivanvarustustoimintaa harjoittanut kauppaneuvos Robert Emanuel Mattsson.