Kun Inga Lill rakastui Nick Carteriin

Andrew Shailin mukaan Euroopan ensimmäinen ihailijakirjeen saanut elokuvanäyttelijä oli ranskalainen Pierre Bressol, joka esitti etsivä Nick Carteria Victorin Jassetin Éclair-yhtiölle ohjaamassa sarjassa. Kirje oli päivätty 1.12.1909, alle kuukausi ensimmäisen tunnetun amerikkalaisen ihailijakirjeen jälkeen, ja sen oli lähettänyt Inga Lill Helsingistä. Nimimerkki Hr X, joka ei selvästikään ollut tutustunut kääntäjän eettisiin sääntöihin, kertoi asiasta Hufvudstadsbladetissa 17.2.1910. Pian jutulle nauroivat myös muut suomalaiset lehdet, mm. Kansan Lehti, Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat. Seuraavassa suomennoksen alku hieman siistittynä:

Muuan tukholmalaisen herrasmiehen kerrotaan aikoinaan elävien kuvien teatterissa käydessään pihkaantuneen erääseen kaunista naista esittävään kuvaan. Kun sitten tämä kuva oli kulkenut kaikki Tukholman elävien kuvien teatterit ja se vietiin maaseudulle esitettäväksi, seurasi rakastunut herra mukana istuen jokaisessa teatterissa, missä hänen lemmittyään esitettiin.

Nyt on Helsingissä sattunut samantapainen ihme. Muuan nuori suomalainen tyttönen on näet rakastunut elävissä kuvissa Nick Carteriin. Rakkaus ei ole pysynyt salassa. Tyttönen nimittäin innostuneena lempensä esineeseen sai tutkimisen jälkeen vihdoin tietää, että hänen lempimänsä elävä kuva Nick Carter oli Pariisin Odeon-teatterissa esiintyvä näyttelijä hra Bressol. Neito lähetti räiskyvän ruotsinkielisen rakkauskirjeen. Hra Bressol ei kuitenkaan ymmärtänyt ruotsia eikä siis voinut saada selville, sisälsikö kirje rakkautta vai muuta ja lähetti sen käännettäväksi Helsinkiin eräälle henkilölle. Alku tästä sulosanaisesta epistolasta kuuluu seuraavasti:

Helsingissä jouluk. 1 p. 1909.
"Parhain herra Nick Carter.
Minä, joka olen nuori 20 kevättä nähnyt suomalainen tyttö ("en ung finish mädschen"), olen tuntemattomasta syystä rakastunut Teihin, hra N. C. Tietäisittepä kuinka rakas Te olette minulle, tietäisittepä, kuinka syömmeni sykkii joka kerran kun näen Teidät elävissä kuvissa! Jumala yksin tietää, kuinka vilpitöntä on se rakkaus, joka nuoresta puhtaasta sydämestäni virtaa Teitä kohtaan -- ". Kirjeen loppuosassa lupaa neitonen lähettää valokuvansa lemmitylleen, pyytääpä, että Nick Carter vastaisi hänelle Helsingin postitoimistoon nimellä: Inga Lill.

Hufvudstadsbladet jatkaa:

Det är icke mycket att tillägga. Den förälskade herrn i Nordlindhs novell (= alun juttu tukholmalaisherrasta) lade en viss bitterljuf sordin öfver sitt förhållande genom att nöja sig med en älskarinna i lefvande bilder och icke fordra en i lefvande lifvet. Den finska flickan är en mera blodfull natur och icke tillfreds med att den smarta Nick Carter agerar talangfullt på biografteaterns lakan. Hon skall ha honom.

Det gör hon oklokt i. Bäst för kärlekens egen skull at hålla sin passion ideellt inriktad. Helt säkert skulle Plato i våra dagar älska på biograferna; det är verkligen både ideellt, angenämt och bekvämt. Konkurrensen, förlåt, svartsjukan spelar ingen obehaglig roll, det gäller bara att, i värsta fall, fördela biograferna.

Sabine Lenkin mukaan komea, rohkea ja neuvokas Nick Carter oli valkokankaan ensimmäinen sankarihahmo, johon naispuolisen yleisön oli helppo ihastua. Hahmoa esittänyt näyttelijä oli kuitenkin varhaisten mykkäelokuvien tapaan yleisölle nimetön. Hufvudstadsbladetin herra X:n mukaan Inga Lill oli jostain saanut selville hänen nimensä, mikä periaatteessa oli mahdollista. Bressol oli esiintynyt myös Suomessa näytetyissä "taide-elokuvissa" kuten Omantunnontuskat (Remords, 1909) ja Portinvartijanaisen poika (ilm. Rédemption, 1909). Niiden yhteydessä hänet oli mainittu Odeon-teatterin näyttelijäksi, ja Inga Lill oli ehkä tunnistanut sankarinsa valkokankaalta. Toisaalta näkyy, että kirje oli osoitettu Nick Carterille, ei näyttelijälle, ja se oli ehkäpä löytänyt tiensä tuotantoyhtiö Éclairin välityksellä. Lenk viittaa Georges Sadouliin, jonka mukaan yhtiö oli saanut paljon Nick Carterille osoitettuja rakkauskirjeitä. Helsingin Sanomien mukaan "joku elävien kuvien teatterin omistaja" oli lähettänyt kirjeen käännettäväksi "erään täkäläisen lehden toimitukseen".

Koko jutun uskottavuus historiallisena tapauksena on vähintäänkin kyseenalainen. Varmaa lienee vain, että Suomesta oli lähetetty ihailijakirje, joka sittemmin oli joutunut vääriin käsiin. Turun Sanomat viimeistelee tarinan seuraavaan tapaan:

Vaarallisiksipa alkavat käydä elävät kuvat, kun ne panevat nuorten tyttösten sydämet paloon ja villitsevät ne aina Pariisia myöten hakemaan henttunsa. Mahtaa hra Bressolilla olla suloista lukea mukavassa nojatuolissaan tätä rakkauden suitsutusta.

Elokuvateatteri Scala

Pohjoismaisen biografikomppanian syyskuussa 1909 avaama Scala oli aikanaan yksi Helsingin hienoimmista elokuvateattereista. Pienet ja ahtaat teatterit eivät enää tyydyttäneet vaativamman yleisön tarpeita, ja reilun vuoden sisällä avattiin kaksi muutakin uutta ja hienoa teatteria: Olympia helmikuussa 1909 ja Apollo vapunpäivänä 1910 (ks. Sven Hirn: Kuvat elävät). Nordisk Filmtidning vie meidät tutustumaan Scalaan joulukuun 1909 numerossaan: 

Biografteatern Scala. 

Norra Esplanadgatan 21. Bakom företaget står som kändt Nordiska biografkompaniet, som inrättat biograf öfverallt i landet och redan utsträckt sin verksamhet, hvilken jämväl omfattar tillverkning af films till Ryssland. Fabriken är anlagd i Petersburg, men kommer inom kort att förflyttas till Helsingfors. Vi kunna i en snar framtid vänta oss att se originalbilder med miljön förlagd till Finland - både allvarliga och komiska.

 

Till att börja med har firmans fotograf i sommar berest landet för att taga nya originalbildserier från alla för naturskönhet bemärkta trakter. Helsingforsaren får bereda sig att snart, tillbakalutad i en bekväm länstol uti teatern nyinredda eleganta salong kunna företaga lustfärder hit och dit i eget land, n. b. sådant det tedde sig sommaren 1909.

Det är också för att hänvisa läsaren till Nordiska biografkompaniets annons, hvari firman averterar om att föreställningarna i dag påbörjats jag tagit till orda. Samtidigt ber jag att få påpeka att biografteatern till sitt nom de guerre valt det lockande: Scala.

Redan i går tog undert. jämte andra representanter för pressen den nya salongen i betraktande. Den är inrymd i samma gård, som förut, men har från andra våningen nedflyttats till första våningen i en midt emot hvalfporten belägen flygel, som ombyggts för ändamålet. På ett skickligt sätt har arkitekt Emil Fabritius här löst den ingalunda lätta uppgiften att af den gamla utbyggnad, som tidigare upptog platsen, skapa den briljanta, i modern stil komponerade salong som nu vid inträdet fängslar ögat.

Hufvudentrén är till vänster inne på gården. Men ingen, som vandrar förbi N. Esplanadgatan n:o 21, kommer att förbise, att det är här Scalateatern ligger. Härtill skall den festligt upplysta och dekorerade portalen, verksamt bidraga. Ensamt belysningen blir här af öfverväldigande effekt. Vid hufvudentrén står en portier i kompaniets vackra livré. Han visar vägen och ordnar köerna vid starkare tillopp af åskådare. Biljetter kunna då lösas vid en mot gårdsplanen vettande lucka. Kassan är dock egentligen belägen inne i vestibulen uti en vacker kiosk i svartpolerad björk med hvita lönnpilastrar.

Salongen är rymlig med 160 kv.-meters golfyta och plats för 320 personer. Hela utrymmet har dock ej tagits i anspråk, utan sittplatsernas antal begränsats till 280, hvarigenom den fördel ernåtts att man bekvämt kan röra sig i bänkraderna äfven då salongen är fullsatt. De förnämsta platserna utgöras af breda, bekväma länstolar. Den i stort som smått framträdande omtanken om åskådarnes bekvämlighet skall säkerligen löna sig, då behaget af en biografföreställning ju endast förhöjes, om man samtidigt har det bekvämt ställdt för sig.

 

Härtill kommer den magnifika inredningen i öfrigt. Gedigen komfort och fin artistisk smak ha här förenats på ett sätt, som gör teaterns arkitekt och förlagsmannens hänsyn för publikens fordringar samma heder. Hufvudfärgerna äro rödt, guld och - svart. Svart är nu färgen på modet, den kommer inom kort att göra revolution i våra dekorativa begrepp. Anbragt med blick på miljöns fordringar är denna färg ett fynd. Med sina kapitäler af drifven messing framträda de svarta, med mosaikinlägg prydda pelarne synnerligen effektfullt mot väggarnas röda yta. Tvenne utgångar samt en reserv-d:o finnas.
Scenen är omgifven af en ram af guld under hvilken i transparenta siffror läses det nummer af programmet, som för stunden förevisas - en nyhet i anordningarna, som helt visst skall hälsas med tillfredställelse.
Men det är icke endast i yttre afseenden Scalateatern verkar så förmånligt. Äfven de kinematografiska apparaterna äro enligt ny, förbättrad typ. så har t. ex. vefmaskinerit fullkomligt afskildts från ljuskällan, hvarigenom vibrationen i bilderna reducerats till ett omärkligt minimum. All eldfara är utesluten för publiken, ty maskinrummet är afskildt från salongen genom en vägg, beklädd med järnbeton, och t. o. m. ljusöppningarna tillsluta sig automatiskt - tack vare en sinnrik anordning - såvida el skulle utbryta i maskinrummet, hvilket icke har någon som helst annan förbindelse med salongen.
I fråga om utmärkta program har Nordiska biografkompaniet alltid varit - tip-top. Premiären i dag bjuder också på idel framstående nummer, bl. a. anslående naturscenerier från Portugal (Lissabon), ett konstnärligt utfördt kärleksdrama "Meneden" - bland det bästa vi sett i den vägen -, en komisk badscen o. s. v. Gå själf och öfvertyga er! 
Program: Lago di Lugano, Napoleon och furstinnan Hatzfeld, Blommande "Nattens drottning", fotograferad i botaniska trädgården i Dresden, Dramat i Belgrads konungaborg år 1903, Mr Moneys äfventyr, Uppståndelsen af Leo Tolstoj.

Esittelyssä mainittua ohjelmaa näytettiin Scalassa marraskuussa 1909. Scalan ohjelmisto ei suuresti poikennut Helsingin muista ensi-iltateattereista, mutta siinä oli ehkä havaittavissa pyrkimystä monipuolisuuteen mm. elokuvien valmistusmaiden suhteen. Ruotsalaisen ja norjalaisen omistajan tausta näkyi ainakin ruotsalaisten maisemaelokuvien runsautena.

• Lago di Lugano = ? Lugano incantevole. A. Croce & C. maaliskuu 1909, 110 metriä. Pohjois-Italian järvet olivat suosittu maisemakuvien aihe.
• Napoleon ja ruhtinatar Hatzfeld = Napoleone e la principessa di Hatzfeld. Itala Film 2.11.1909, 287 metriä. Italialaisista historia-aiheisista draamoista tuli suosittuja vuoden 1909 tienoilla. Ne päätyivät Suomeen yleensä kuukauden viivellä.
• Kukkiva Yön kuningatar = Erblühen einer Königin der Nacht. Heinrich Ernemann 1908, 17 metriä, väritetty. Kasvitieteellisessä puutarhassa kuvattu lyhyt attraktioelokuva. Saksan elokuvatuotanto oli 1910-luvun alkuun saakka vähäistä ja heikkotasoista. Pohjoismainen biografikomppania oli kuitenkin hankkinut useita vähän vanhempia Ernemannin elokuvia, varmaankin halvalla.
• Murhenäytelmä Belgradin kuningaslinnassa 1903 = La Tragédie de Belgrade. Le Film d’Art marraskuu 1909, ensi-ilta Pariisissa 3.12.1909, 255 metriä. Aikanaan paljon huomiota herättäneen Serbian kuningasparin murhan pohjalta laadittu "taidefilmi". Le Film d’Art oli käytännössä Pathé Frèresin tuotantoyhtiö.
• Mr Moneyn seikkailu. Lyhyt komedia, joka ei ole identifioitavissa. Ehkä alkuperältään amerikkalainen.
• Ylösnousemus = Résurrection. Le Film d’Art lokakuu 1909, ensi-ilta Lyonissa 8.10.1909, 350 metriä. Leo Tolstoin suurromaaniin perustuva varttitunnin draama. Suomenkielinen juonikuvaus.

Pathén elokuvat olivat olennainen osa Scalan ohjelmistoa, mutta niitä esitettiin usein myös muissa teattereissa, kuten Napoleonia ja ruhtintar Hatzfeldia Centralissa, Maailman Ympärissä ja Olympiassa sekä Ylösnousemusta Olympiassa. Lisäksi Kansainvälinen Biografi ja muut kolme teatteria esittivät maisemakuvaa Imatralta, joka sekin lienee peräisin Pathélta, vaikka julkaistiinkin kansainvälisesti vasta seuraavan vuoden puolella. Ohjelmiston monipuolistamiseksi Central oli hankkinut Nick Carterin, Olympia amerikkalaisen Vitagraph-elokuvan The Cobbler and the Caliph ja Maailman Ympäri mm. italialaisen Cretinetti eroe -komedian. Kansainvälisen Biografin ohjelmisto oli ehkä eniten Pathén tuotteiden varassa, mutta se taisi lopettaakin jo seuraavana vuonna.

Sensuuri: Matkalla Siperiaan (1909)

Elokuvan alkuvuosilta ei Sven Hirnin (Kuvat kulkevat, s. 290) mukaan ole tietoja viranomaisten Suomessa kieltämistä filmeistä. Suurlakon jälkeen näytettiin vapaasti ulkomailla tehtyjä kuvauksia Venäjän-Japanin sodasta, Venäjän vallankumoustapahtumista ja jopa Venäjän Itämeren-laivaston vahingossa tulittamista englantilaisista kalastusaluksista.

Kotimainen keskustelu keskittyi elokuvien moraalisiin vaaroihin, mutta venäläiset viranomaiset olivat kiinnostuneempia poliitiikasta kuin murhista (Outi Hupaniittu: Biografiliiketoiminnan valtakausi, s. 185). Huhtikuussa 1909 viranomaiset kielsivät "loukkaavana" Helsingin Central-teatterissa näytetyn elokuvan Matkalla Siperiaan (Prescovia). Lehti-ilmoitusten mukaan "realistis-tragillisen kuvan" aiheena olivat "nykyiset tapahtumat Venäjällä" (Helsingin Sanomat 27.4.1909 ja 28.4.1909).

Elokuva oli torinolaisen Itala Filmin tammikuussa 1909 valmistunut sentimentaalinen draama Prascovia, pituudeltaan 135 metriä eli kuusi-seitsemän minuuttia:

Prascovia on nuori venäläistyttö, joka elää vallankumouksellisiin kuuluvan vanhan isänsä kanssa. Eräänä päivänä poliisi pidättää isän. Hänet tuomitaan ja lähetetään pakkotyöhön Siperiaan. Tyttö seuraa vankeja kuljettavaa junaa lumilakeuksien läpi, ja kun saattueeseen kuuluva sotilas kääntää selkänsä, hän lähestyy johtavaa upseeria. Sillä hetkellä upseerin pikku poika putoaa alas jyrkänteeltä. Prascovia ryntää hänen peräänsä, löytää tiedottoman pojan ja kantaa hänet turvaan. Prascovian rohkeutta ihaileva upseeri armahtaa hänen isänsä. Saamansa asiakirja kädessään tyttö saapuu juuri ajoissa, kun julma vanginvartija aikoo ryhtyä ruoskimaan hänen isäänsä.

Lapsellinen nyyhkytarina oli saanut "kunniastaan" arat upseerit loukkaantumaan. Helsingin Sanomat ilmaisi suhtautumisensa kehaisemalla Centralin ohjelmistoa.

Kansan suusta

Oscar Furuhjelmin piirros Hufvudstadsbladetissa.

Sano

- Mammotti, sanoi Blosen-Kalle, kun elävissä kuvissa kamelin näki. (Kurikka 4-5/1905)
- Kävin elävissä kuvissa, sanoi Hietala, yhteissaunasta tullessaan. (Kurikka 22/1906)
- Kaikkiakkii se lehmänhäntä kummittelloo, sano Piispanen, kun tuli elävistä kuvista. (Tuulispää 7/1907)
- Piritistisii istunnoi, sano Salomaan Heikki, kun elävissä kuvissa kävi. (Tuulispää 19/1907)
- Tuuppas kattoon kun kuvat konstailoo, sano Jaska, kun eläviä kuvia lähti katsomaan (Tuulispää 24-25/1907)
- Utukuvia, sano Korpela eläviä kuvia. (Tuulispää 48/1907)
- Kaikki, hulluu, sano Linkvisti, kun eläviä kuvia katseli. (Tuulispää 18/1908)
- Tällainenks' se on nyt se Kansan näyttämö, sano Säämingin ukko, kun ensikerran eläviä kuvia katseli. (Tuulispää 19/1908)

Elävien kuvien tiaatterissa

Eräs huonokuuloinen maalainen menee katsomaan "eläviä kuvia". Hän ei ole ennen ollut tällaisessa "teaatterissa", senpätähden hän ihmetteleekin, ettei mitään kuulu, vaikka hän juuri huonokuuloisuutensa takia on valinnut aivan edessä olevan paikan. Se häntä kuitenkin harmittaa, että ihmiset tuon tuostakin purskahtavat nauruun. Sentähden kuuluu maalaisemme puolelta yhtämittaa pitkä: sssssh! Mutta kun tästä ei ole apua, töykkää hän naapuriansa, joka ehkä on äänekkäistä äänekkäin ja virkkaa: Pidä nyt vähän hiljempää ääntä, että muutkin ihmiset kuulevat jotain! (Tuulispää 13/1906) 

Ei sillä ole väliä

Eräs maanukko käy katsomassa eläviä kuvia Mikonkadulla. Hän ostaa 25 pennin piletin ja astuu varovasti sisään. Ovella seisova pilettipoika katsoo pilettiin ja sanoo: 
- Se on se ensimmäinen penkki siellä edessä!
- Ei sillä niin suurta väliä ole. Näen minä täältä perempääkin, sanoo ukko ja istuutuu rauhallisena markan penkille. (Tuulispää 52/1906) 

Nuorison vaarat

Uskonnon opettaja: Mikä on meidän aikamme nuorison voimakkain kiusaus?
Oppilas: Elävienkuvien teatterit. (Tuulispää 15/1909)

Pyhäkoulun opettaja: Tietääkö pikku Jaakko, mihin menevät ne pojat, jotka eivät pane kolehtiin sitä rahaa, minkä isä on sitä varten antanut?
Jaakko (rehtisti): Ne menevät Eläviin Kuviin. (Kurikka 1/1915)

Elävät kuvat kansanvalistuksen palvelukseen

Elokuvatoiminnan ottaminen kuntien tai valtion haltuun oli 1910-luvulla usein esillä ollut aihe, vaikka yhtään julkista elokuvateatteria ei Suomessa tiedetä perustetun. Ajatusta kannattivat myös porvarit, jotka näkivät siinä kansanvalistuksellisten tavoitteiden lisäksi myös keinon puhdistaa ohjelmisto moraalisesti epäilyttävästä aineksesta. Tuntemattoman kirjoittajan laaja artikkeli Helsingin Sanomissa 18.5.1909 antaa mielenkiintoisen kuvauksen elokuvien esitystoiminnasta 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa.

Toisin kuin kirjoittaja esittää, ulkomaiset elokuvanvalmistajat eivät vuokranneet tuotteitaan Suomeen, vaan maahantuontia ja vuokrausta harjoittivat helsinkiläisten ensi-iltateatterien omistajat ja tamperelainen Maat ja Kansat -yhtiö. Elokuvaprojektorin hankintahinta oli ehkä hieman esitettyä kalliimpi, noin tuhat markkaa, ja filmien esitysnopeus alhaisempi, 15-18 kuvaa sekunnissa, kuten artikkeli Kyläkirjaston Kuvalehdessä kertoo.

Elävät kuvat kansanvalistuksen palvelukseen.

Elävät kuvat yhtiölle.

Pääkaupungissa on nykyisin elävien kuvien näytäntöjä 13 paikassa, joissa näytännöt alkavat k:lo 2 ja jatkuvat pienillä väliajoilla tai yhteen jaksoon k:lo 11 iltaa. Maaseutukaupungeissa on niiden asukaslukua vastaava määrä näytäntöjä samaan tapaan järjestettyinä ja ainakin osaksi samoja kuvia käyttäen kuin täälläkin. Katsojain luku päivittäin voitaneen lukea tuhansissa, ehkäpä pyhäsin kymmenissäkin tuhansissa. Voidaan niin ollen laskea, ettei tässä ole kysymyksessä mitkään pienet tulot, vaan ovat ne pidettävät siksi suurina, että niiden käyttämisestä yleishyvän palvelukseen saattaa täydellä syyllä nostaa kysymyksen, etenkin kun ottaa huomioon, että tulot ainakin isommissa kaupungeissa kertyvät ympäri vuotta, sekä kesät että talvet. Ainoastaan pienemmissä kaupungeissa levännee toiminta kokonaan kesäkuukausina.

Elävien kuvain yleisön runsaus onkin helposti käsitettävissä. Pääsymaksu on sovitettu yleisön maksukyvyn mukaan, niin että vähävaraisinkin voi lunastaa itselleen ja lapsilleen pääsylipun. Nähtävät niinikään ovat sovitetut mitä erilaisimpain vaatimusten mukaan vaihteleviksi. Rikoksia törkeimmistä murhista hienoimpiin kepposiin saakka, päivän suuria tapahtumia, hallitsijain vierailuja, metsästyksiä, rautatieonnettomuuksia, maanjäristyksiä, tulipaloja, haaksirikkoja, eläinmaailman ihmeitä, työtapoja, kansanelämää, sanalla sanoen kaikkea, mitä maan ja taivaan välillä, vieläpä meren syvyydessäkin tapahtuu ja voidaan mielikuvituksen avulla keksiä tapahtumaksi, saadaan elävissä kuvissa, kinematografian jäljentämänä nähdä. Sanomalehdet näistä asioista ennen tietoja antoivat ja siinä oli kaikki. Mutta sanomalehdet sisälsivät vain sanoja, eikä mitään muuta kuin sanoja. Jos lukija tahtoi saada itselleen tapahtumaa ja sen ympäristöä eläväksi selvyydeksi, täytyi hänen ottaa mielikuvitus avukseen. Mutta kinematografia vie katsojan itse tapahtumapaikalle omin silmin näkemään. Johan tätä tarkoitti panoraamakin maalauksineen, mutta se oli ainoastaan väliaste, joka herätti katsojan halua enempää vaatimaan ja elävät kuvat antavatkin enemmän.

Näihin helppotajuisiin näytännöihin on yleisön halu yhä kasvamassa sekä täällä että kaikkialla muuallakin. Kuin virkistävä sade lankeavat pikkurahat elävien kuvien pilettiluukusta. Eivätkä teatterivarustukset ole ylettömän suuria. Projektsionilaitos sähkölamppuineen maksaa 600—700 markkaa ja sen lisäksi laitoksen tulenkestävä suojus ynnä isonlainen palttinalevy. Siinä kaikki varustukset, paitsi huonetta ja tuoleja, jotka nekään eivät tarvitse olla millään tavalla eriskummallisia. Kun perustamiskustannukset ovat verraten pienet ja tulot sitävastoin jotenkin varmat, niin antautuu moni pienivarainenkin elävien kuvain näyttelijäksi. Mitään ammattitaitoa ei kysytä eikä kärsitty haaksirikkokaan edellisessä elinkeinossa ole esteenä tähän ryhtymiselle.

Eivät myöskään käyttökulut ole filmejä lukuunottamatta erittäin suuret. Henkilöitä tarvitaan: piletinmyyjä, ovenvartija, pari opaspoikasta, konemestari ja soittajat. Omistaja itse tai isännöitsijä tietysti on kaiken ylikaitsija. Henkilökulujen lisäisi kallein menoerä on filmit eli kuvajaksot. Ne ovat, niinkuin tunnettu, pitkiä selluloidinauhoja, joille pienet, noin 2 X 2,5 sent. kuvat ovat valokuvatut yhtämittaiseen jaksoon. Filmiä pyöritetään hammasrataskoneiston avulla, jota käsivoimin väännetään lyhyin, nopein ottein projektsionilaitoksen valaistusaukon editse, joka laitos ei itse asiassa ole muuta kuin voimakas ”laterna magica”. Näin tulee kukin yksityinen kuva ainoastaan silmänräpäyksen, pienen osan sekuntia olemaan valoaukon kohdalla. Tällöin se suurenee ja heijastuu palttinalle. Sekunnissa ehtii 20—30 kuvaa kulkea aukon editse, joten jokaiseen numeroon kuuluu sadottain kuvia. Numero, joka kestää viisi minuuttia, vaatii ainakin 100 metr. filmiä.

Filmejä on valmistustapaan katsoen kahta lajia: luonnon kuvia ja teennäisiä. Luonnonfilmi otetaan suoraan luonnosta tai tapahtumasta, jota ei ole erittäin kuvanottamista varten järjestetty. Sellaisia ovat kaikki matka- ja urheilukuvat, sotamanööverit, metsästykset ja hallitsijakulkueet. Suurilla ulkomaisilla filmitehtailla on suuri joukko matkustavia uutisten hankkijoita luonnonfilmeiksi. Hallitsijain ja muiden kuuluisain henkilöiden matkat ovat erittäin halutuita elävissä kuvissa esitettäviksi. Johan meilläkin on alussa kotoisten kuvain valmistus, vaikka meidän yleisömme maku ei ole niin yksinkertaisella ja luonnollisella nähtävällä tyydytetty, vaan vaatii jotakin tärisyttävämpää tai nauruhermoja ärsyttävämpää. Murhat, murtautumiset, ryöstöt, tappelut, poliisiseikkailut ja sen semmoiset, ne ne vasta johonkin kelpaavat. Mutta murhaajat ja murtovarkaatpa eivät olekaan niin huomaavaisia filmitehtailijoita kohtaan, että lähettäisivät sanan, milloin kuvaajan pitäisi olla saapuvilla. Ei myöskään ole kuvainottaminen sotatantereellakaan aivan terveellistä kuulain sinkoillessa ehtimiseen. Salaperäisiä pyytävät salapoliisitkin virkatoimissaan olla eivätkä ole ottaneet tavakseen kuljettaa kuvanottajaa mukanaan pahantekijöitä vainotessaan. Mutta kilpailu on suuri ja yleisön maku on keinolla millä hyvänsä tyydytettävä. Senpätähden laitetaankin suuren suuri näyttämö, jolla voidaan luonnonmukaisesti esittää sekä elämää että luontoa, ja laitos tilaa hermoja tärisyttäviltä kirjailijoilta esitettäviä kappaleita, palkkaa näyttelijät esittämään, mitä kulloinkin tarvitaan tai tilapäisesti jostakin teatterista kohtauksia varsinaisista näytelmäkappaleista. Tehtaassa esitetään kappaleita ja kuvataan filmejä varten koko päivä, niin että iltasella on suuret varastot lähetettävinä ympäri kaikkeen maailmaan. Saattavathan nämä näin syntyneet kappaleet näyttää kylläkin tekaistuilta ja kaavamaisilta, mutta onpa katsojilla vilkas mielikuvitus, joka ei takerru pikkuseikkoihin.

Näytännöt olisivat kuitenkin liian yksipuolisia, jos niissä esitettäisiin vain pöyristyttäviä tapahtumia ja murhenäytelmäin kohauksia, jonka tähden on naurupuolestakin pidettävä huoli. Tässäkin on hullunkurisuus pääasia ja uskottavaisuus sivuseikka. Lapsia varten ovat värihäikäisyt ja mielikuvitelmat erittäin suositettavat.

Filmitehtaat ovat kuitenkin jo alkaneet huomata sen vaaran, mikä on olemassa pelkistä ala-arvoisista tekeleistä filmiteollisuuden alalla. Suuren yleisön taideaisti menee aivan pilalle ja korkeammalla asteella olevat kaupunkilaiset hylkäävät koko ilon. Onkin siitä syystä alettu filmien sekä aiheista että tekotavasta pitää parempaa huolta.

Mutta filmiasia on eläville kuville kallis historia. Filmimetri maksanee noin puolitoista markkaa ja kuhunkin näytäntöön menee 800–1,200 metriä. Kun samoja näytäntöjä voidaan korkeintaan viikkokausi antaa, huomataan tästä, miten kalliiksi eläväin kuvain hoitokulut filmien kautta käyvät. Jokaiselta kaupungin laitokselta menisi viikossa puolitoista tuhatta markkaa filmeistä ja kaikilta yhteensä 19,500 markkaa. Olisi siinä rahan menoa ulkomaisille tehtaille. Jos filmeistä olisi suostuttu tällaisia hintoja maksamaan, niin eivät elävät kuvat koskaan olisi päässeet sellaiseen vauhtiin kuin nykyisin, vaan olisi niitä voinut syntyä ainoastaan joku isompiin kaupunkeihin. Mutta tehtaillakin on keinonsa tuotteidensa levittämiseksi. Filmejä voidaan myöskin vuokrata määräajaksi ja sovittua vuokraa vastaan. Lähettäessä ilmoittaa tehdas, mihin filmi vuokra-ajan kuluttua on lähetettävä ja lähetyspaikkana on tavallisesti isommissa kaupungeissa joku toinen kaukaisempi kaupunginosa tai toinen kaupunki ja pienemmissä oitis toinen kaupunki. Näin tulee tehdas saamaan maksun filmeistään eivätkä näyttäjät kuitenkaan tarvitse suorittaa kuin pienen osansa niitten hintaa. Näin menetellen voidaan elävät kuvat pitää vaihtelevina ja päivän tapahtumiakin seuraavina, kuitenkin niin, että isot laitokset ovat etuhangoilla ja pienet joitakuita viikkoja jäljellä.

Lainakaluilla esiintyminen ei kuitenkaan sovellu kaikkien arvolle. Senpätähden on eri maiden isompiin kaupungeihin syntynyt elävien kuvien laitoksia, joilla on omat filminsä joko ostetut tai vaihdetut ja sitten haaraosastoja toisissa kaupungeissa. Ulkomaalaiset filmit vaihdetaan kotimaisilla teoksilla, joita siis valmistetaan jonkun verran omassa maassakin.

Sepä seikka juuri uhkaakin tehdä täydellisen mullistuksen eläväin kuvain näytännön alalla, että filmien valmistus voidaan järjestää eri tarkoituksia varten ja kansainväliseksi toimeksi. Elävät kuvat lakkaisivat silloin olemasta yksityisen henkilön tai yhtiön tulolähteenä sekä kansan yleisenä huvittajana ja valistajana noudattamatta mitään määrättyjä periaatteita. Niistä päinvastoin tehtäisiin tehokas väline kansan valistamiseksi tieteen ja taiteen palveluksessa. Englannissa on jo pitemmän aikaa filmejä käytetty havainto-opetuksen välineinä. Jos opetetaan luonnontiedettä, näytetään oppilaalle kaikki kuvissa, mitä oppikirjassa sanotaan. Ei tyydytä yksistään siihen, että esim. eläin näytetään, vaan oppilas saa nähdä, minkälaisissa oloissa se luonnossa elää. Ruumiin rakennus ja eri elinten muoto ja toimintatapa näytetään. Samoin kasvimaailmakin opetetaan kuvien avulla. Maantiede kuvissa osottaa sekä maisemat että asukkaat ja niiden elämäntavat. Historia ja kirjallisuus valaistaan kuvilla. Samoin taidehistoria.

Filmit näihin tarkoituksiin valmistetaan erityisissä tehtaissa, joissa niiden tarkkuutta valvovat tiedemiehet ja opettajat. Parhaat näyttelijät esittävät klassillisten kirjailijain näytelmäkappaleita ja niin tulee taiteellinen esitys yleiskansalliseksi ja kansan taideaisti kohoaa.

Norjassa on nostettu kysymys elävien kuvain tekemisestä yleishyvän edistäjäksi samassa muodossa kuin vähittäismyynti- ja anniskeluyhtiöt on järjestetty väkijuomain väärinkäytön estämiseksi. Tässä kirjoituksessa on käytetty juuri Norjan esitystä lähteenä ja on siihen vielä lisättävä, että siinä ehdotetaan Norjaan tuon yhtiön toimesta perustettavaksi suuri tarkoitustaan kaikin puolin vastaava filmitehdas, joka vaihtaisi teoksiaan muun maailman samallaisten laitosten kanssa.

Norjan edellytykset tällaisen hankkeen onnistumiseksi eivät ole sanottavasti suuremmat kuin meidänkään, jos vain meillä olisi riittävästi yritteliäisyyttä. Maantieteellisessä suhteessa voisi Norja kenties maailmalle tarjota omituisempia luonnonkuvauksia, mutta eipä mielenkiintymystä herättävistä aiheista meilläkään olisi puutetta. Meidän kaupunkimme eivät ole paljon pienempiä Norjan eikä asutus muutenkaan epäedullisempi.

Mitä taas varoihin tulee, niin ei yritys, vaikkapa se laajaksikin suunniteltaisiin, kysyisi niin suuria summia, että sen kokoonsaanti kohtaisi suuriakaan vaikeuksia. Vaikeampi olisi yhtiön löytää oikeat miehet liikkeen hallintoon ja johtoon, sillä siinä ei riittäisi tavallinen asioimisnero eikä myöskään tiede- ja koulumiehen tiedot, vaan tulisi molempain yhtyä käsikädessä toimimaan. Ammattitiedot ja taidot tietysti olisivat palkattavat ja voisivat useissa tapauksissa olla joko ajottaista tai tilapäistäkin laatua, mutta johdon tulisi olla vakinaista ja selviä tarkoitusperiä tavoittelevaa.

Elävistä kuvista on tehtävä valaisukeino sekä varsinaiselle koulu- ja ammattiopetukselle että vapaalle valistustyölle. Kouluihin voidaan toimittaa omat välineet, missä koulu ei voi käyttää yleisön käytettävinä olevia kuvauksia.

On selvää, että nykyisten laitosten omistajat korvausta vastaan luovuttavat laitoksensa yhtiölle, sillä heidän olisi kaikissa tapauksissa mahdoton kilpailla suuren yhtiön kanssa, jolla olisi omat filminsä ja tarkoituksen mukaiset huoneukset. Olisikin aika yhtiön avulla parantaa niitä puutteita, joita nykyisissä laitoksissa on. Tosin meillä ei, niinkuin ulkomailla kuuluu olevan valituksena, laitosten omistajat ole yrittäneet tulojaan lisätä riettauksia esittämällä, jossa tapauksessa poliisin olisi sekaannuttava asiaan, mutta paljon ala-arvoista roskaa ja inhoittavaa julmuutta meilläkin saadaan nähdä. Edellinen turmelee makuaistia; jälkimäinen raaistaa katsantotapaa. Järjestyksenvalvoja ei voi suojella yleisöä tältä turmelukselta, vaan jos laitoksen tarkoitus muuttuisi kokonaan valistusta tavoittelevaksi, niin häviäisi ala-arvoisuus itsestään.

Kannattaisi siis asiaa ruveta aprikoimaan.

Maahantuotujen kopioiden määrä

Outi Hupaniittu arvelee ansiokkaassa väitöskirjassaan Biografiliiketoiminnan valtakausi: toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvulla (2013), että Asta Nielsenin Kuilu (1910) "saattoi olla ensimmäinen ulkomainen elokuva, jota levitettiin Suomessa useammalla kuin yhdellä kopiolla" (s. 137). Kuilun ensi-ilta Suomessa oli tammikuussa 1911.

Näinhän asia ei suinkaan ole. Ennen pitkän näytelmäelokuvan valtakauden alkamista 1910-luvulla yksikelaiset elokuvat tuotiin Suomeen monesti useina kappaleina, joita esitettiin samaan aikaan eri teattereissa toisinaan hieman eri nimisinä.

Esim. 21. marraskuuta 1910 alkaneella viikolla Helsingissä esitettiin samoja elokuvia useina kopioina. Albert Capellanin ohjaamaa Pakoa Tuileriesta (L'Evadé des Tuileries) näytettiin Apollossa, Esplanadessa, Lyrassa ja Olympiassa, Venäjän Pathén tuottamaa elokuvaa Ruhtinatar Tarakanova ja Katariina II (Knjažnja Tarakanova) Centralissa, Esplanadessa, Helikonissa ja Lyrassa sekä virtahevonmetsästyksestä kertovaa filmiä (ilm. Pathén Une grande chasse à l’hippopotame sur le haut Nil) Helikonissa, Scalassa ja Olympiassa (ks. ilmoitukset Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa ja Uudessa Suomettaressa).

Nordisk Filmsin varhaista suurmenestystä Leijonanmetsästystä esitettiin syyskuun 1907 viimeisellä viikolla Biografi-Teatterissa, Centralissa, Kansainvälisessä Biografissa ja Maailman Ympäri -teatterissa. Samoissa teattereissa näytettiin myös Nordisk Filmsin Iloista leskeä (Den glade Enke, ks. ilmoitukset Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa ja Uudessa Suomettaressa). Iloisen lesken viides kopio pyöri samaan aikaan Maat ja Kansat -yhtiön Ympäri Maailman -teatterissa Tampereella.

Neljä tai jopa viisi kopiota samasta elokuvasta lienee ollut Suomen oloissa liikaa, sillä katsojat eivät olleet kiinnostuneita jo aikaisemmin näkemistään filmeistä. Pathén ja Nordiskin kaltaiset yhtiöt halusivat tietysti myydä mahdollisimman paljon tuotteitaan, mutta vaikuttaa siltä, että ne pyrkivät myös varmistamaan kilpailun säilymisen tuomalla elokuvansa samaan aikaan Helsingin tärkeimpiin teattereihin. Yksinoikeuksiin perustuvaan järjestelmään siirryttiin vasta pitkien näytelmäelokuvien myötä, jotka tuotiin Suomeen yleensä yhtenä tai enintään kahtena kopiona.

Riffle-Bill, preerian kuningas

Ranska oli 1900-luvun alussa elokuvan suurvalta, ja myös lännenelokuvia tehtiin Ranskassa. Yksi ensimmäisistä valkokankaan lännensankareista oli Riffle-Bill, joka seikkaili viidessä Victorin-Hippolyte Jassetin Éclair-yhtiölle vuosina 1908-1909 tekemässä elokuvassa. Riffle-Billiä edelsi Jassetin suosittu Nick Carter -etsiväsarja, ja seuraavana oli vuorossa sarja merirosvo Morganista. Buffalo Billin innoittamaa päähenkilöä esitti Henri Gouget.

Riffle-Billin ensimmäinen Suomeen tuotu seikkailu oli Hyökkäys postinkuljettajan kimppuun (L'attaque du courrier), joka Ranskassa oli julkaistu sarjan toisena osana. Kaksisataa metriä eli kymmenisen minuuttia pitkän elokuvan ensi-ilta oli 27. joulukuuta 1908. Suomessa se esitettiin Helsingin Biografi-Teatterissa 2. helmikuuta 1909. Elokuvateatterin ilmoitus sisältää luettelon elokuvan kohtauksista, mutta paremman käsityksen sen sisällöstä antaa ruotsalainen juonikuvaus:

Under det postföraren på posten erhåller brev och värdeförsändelser för vidare befordran, komma en bov och hans kamrater överens om att göra ett alfall på postbudet.
I bakhåll skjuta de på ryttaren, vilken undkommer, men förföljd av banditerna faller han svårt sårad till marken.
Penningarna stjälas och placeras på ett säkert ställe.
Postbudet, som på grund av kölden anstränger sig till det yttersta, stiger med knapp möda upp på hästen. Döende ankommer han till et skjutshåll i samma ögonblick som Riffle Bill, på väg till posten, inträder.
Postbudet har icke känt igen någon av de maskerade banditerna. Oförsiktigt tillkännagiver boven för sina medbrottslingar att de icke äro upptäckta.
Hans hållning har uppväckt Riffle Bills misstanke, vilken sätter sig på spaning efter dem. Banditerna känna sig hotade. De följa Riffle Bill, och i samma ögonblick, då denne, sökande efter spår, passerar under ett stort träd, kastar en av banditerna sig ned från en gren på Riffle Bills häst under det att de andra kasta honom ur sadeln.
Riffle Bill, fången, blir instängd i ett ihåligt träd, där banditerna vilja bränna honom. Han springer upp i toppen av trädet och sjuter på banditerna.
Den siste, fången genom lasso av den förskräcklige spejaren, följer honom till stället, där hans medbrottslingar hava gömt pänningarna.
Riffle Bill medför detta till postbudet som tackar honom av fullt hjärta.

Jokaisen, joka mielellään haluaa nähdä hyvin valmistettuja seikkailukuvia, tulee käydä katsomassa Riffle-Billiä, "auttajaa hädässä" (Savon Sanomat 5.2.1909). Valitettavasti tämä ei ole enää mahdollista, sillä sarja ei ole säilynyt. Referoidaan tähän lohdutuksena sarjan kolmas osa, Uudisasukkaan kaunis tytär:

Muuan mexikolainen rakastaa nuorta ja kaunista farmarin tytärtä, mutta hänen tarjouksensa hylkää sekä tyttö että tämän isä. Vannoen kostavansa solmitsee hän liiton eräitten intiaanien kanssa.
Intiaaniksi puettuna saapuu hän avustajineen farmille, ryöstää tytön ja sytyttää talon. Kun hätä on suurin, saapuu Riffle Bill, saa kuulla mitä on tapahtunut ja lähtee ajamaan takaa intiaaneja. Löydettyään tien erään maahan pudonneen nenäliinan avulla, saapuu hän pian paikalle, josta farmarin tytär on viety pois. 
Intiaanipäällikkö ja mexikolainen olivat joutuneet riitaan tytön omistamisesta ja Riffle Bill käyttää sopivalla hetkellä tilaisuutta hyväkseen vapauttaen tytön ja vieden hänet takaisin isänsä luokse. (Aamulehti 16.2.1909)

Ranskassa kuvattu sarja esitettiin mainoksissa amerikkalaisena (Olympian ilmoitus), ja ainakin joensuulaistoimittajaan sen "suuremmoiset maisemat" tekivät vaikutuksen (Karjalan Sanomat 4.3.1909). Velikullan pakinoitsijan mukaan "etevimmät kultuuripuolueen johtomiehet" olivat viettäneet runeberginpäivää katsomalla Olympiassa Riffle Billin seikkailuja. Pienimmille katsojille ne olivat aivan liian jännittäviä (Hufvudstadsbladet 23.2.1909).

Riffle-Billin ja hänen poikansa seikkailut kiersivät Suomen valkokankaita vuoden 1910 loppuun saakka ja tekivät lyhyen paluun sisällissodan filmipulan aikana. Porissa sankaria muistettiin vielä vuonna 1920:

Öiseen aikaan pidetään täällä kujilla ja kaduilla yllä aivan säännöllistä rumputulta. Niin ettei tässä kohta uskalla nokkaansa kadulle pistää muuten kuin hirmuinen lasso vyyhdittynä olkapäille, täysinäinen patruunavyö vyötäisillä sekä pari jylhää "colttia" tupessa kummallakin sivulla ja ihmissyöjän "miini" jäyhillä kasvoilla.
Ainoastaan tällainen "Riffle-Billin" kaltainen herrasmies saattaa vielä herättää jonkinlaista arvonantoa ja ylläpitää eräänlaista persoonallisen koskemattomuuden lakia öiseen aikaan erinäisillä Porin kaduilla. Ja hänkin kai varmimmin vasta sitten, jos hänellä on vielä pelättävän persoonallisuutensa tehostamiseksi muutamia äskennylettyjä päänahkoja vyön alla. (Satakunnan Kansa 29.9.1920)