Kyseinen elokuva on amerikkalaisen Biograph Companyn The Iconoclast, joka sai ensi-iltansa lokakuussa 1910. Sen ohjaaja on kuuluisa D. W. Griffith, joka teki samana vuonna sata muutakin lyhyttä näytelmäelokuvaa (edellisenä vuonna niitä oli kertynyt peräti 131). Yksikelaisen elokuvan pituus oli 302 metriä, Suomessa 308 metriä (noin 15 minuuttia). Sen suomalainen juonikuvaus löytyy myös täältä.
The Iconoclast on yksi monista työläisradikalismia kuvaavista amerikkalaisista mykkäelokuvista, joita Michael Slade Shull on tutkinut teoksessaan Radicalism in American Silent Films, 1909-1929: A Filmography and History (2000). Shullin mukaan se oli ensimmäisiä elokuvia, jotka yhdistivät varsinkin ulkomailla syntyneiden työläisten keskuudessa esiintyneen radikalismin alkoholismiin (tusinan verran raittiuselokuvia tehnyt Griffith oli itse kova juoppo).
Shullin mukaan amerikkalainen elokuva ei ainakaan ensimmäiseen maailmansotaan saakka ollut työväenkysymyksen suhteen yksiääninen. Vuosina 1909-1917 valmistuneista pääoman ja työn suhdetta käsittelevistä elokuvista suuri osa oli itse asiassa sanomaltaan kapitalismin vastaisia tai luokkaristiriitoja sovittelevia. Tilanne muuttui Venäjän vallankumouksen nostattaman "punakauhun" seurauksena, ja aina siitä lähtien kaupallisessa elokuvatuotannossa työläisradikalismi ja sosialismi on nähty uhkana kuvitteelliseen luokkasopuun perustuville amerikkalaisille arvoille.
 |
| Eurooppalainen anarkisti uhkaa vapautta. Pilakuva vuodelta 1919. |
Erityisen vaarallisia olivat ulkomaalaissyntyiset, itä- ja eteläeurooppalaiset likaiset ja parrakkaat anarkistit ja muut pomminheittäjät, joita elokuvan pääosassa ylinäyttelevä Henry B. Walthall ilmeisesti edustaa. Poliittisesti aktiivisilla amerikansuomalaisilla oli tässä oma lehmänsä ojassa, mutta on mielenkiintoista ettei Veli Sepeteus kiinnitä siihen huomiota. Elokuvan amerikkalaisuus oli ehkä jäänyt häneltä huomaamatta, eikä kansallisia erikoispiirteitä varhaisessa mykkäelokuvassa yleensä haluttu korostaakaan. Suomessa elokuvasensuurista vastanneen poliisin roolin kapitalistien juoksupoikana hän sentään panee merkille. Myös Suomen kirjaltajat ymmärsivät loukkaantua ja postasivat kirjoituksen omaan someensa.
”Työväki yläluokkaa vastaan”.
Viimeaikaiset suuret keksinnöt ovat antaneet meille ”elävät kuvat”. Nykyajan vanhat ja nuoret ovat saaneet niillä jo herkutella. Ja hauskaa on tottavie ollutkin.
Kaksinverroin hauskaa on tämä juttu ollut sentään nokkelille, pääomaa omaaville tai sitä lainaksi saaneille liikemiehille: ”Kuvien” näyttämöitä kasvoi kuin sieniä tukevan syyssateen jälkeen – ja rahaa alkoi ”teatterien” omistajille tulla ihan tukussa. Perin hauska keksintö siis siltäkin kannalta katsottuna!
Kaikkialla oltiin siis tyytyväisiä. Kansa kaikenlainen, rikas ja köyhä, ihaili tätä uutta taidetta. ”Kuvissa” nähtiin niin perin pian tapahtumat, kaikki toiminta kävi oikealla paholaisen kurssilla, ja äärimmilleen kehitetty pila sai useasti katsojien leuat naurusta venähtelemään. Mutta sitten – ”kuvien” näyttäjät alkoivat esitellä järkyttäviä murhenäytelmiä, joissa kaikki ”roolit” pelattiin vain naamaliikkeellä ja käsiviittoilulla! Se oli jotakin. Ymmärtävimmät katsojat puistelivat päitään ja sanoivat, että tällä alalla eivät kuvat ole ollenkaan oikealla alallaan!
Puhenäyttämöä ei niin vain tempuilla korvata! ”Kuvien” taide on näyttämökappaleita esittäessä silkkaa ja sangen paksua pötyä! Eivät ne sillä alalla ikinä saavuta menestystä!
Mutta ottivatko elävien kuvien omistajat näitä huomautuksia varteen? Vielä ja muuta. Tämä on puhtaasti meidän asiamme, lienevät ne arvelleet – ja me teemme mitä haluamme! Yleisön asia tässä, kuten monessa muussakin asiassa, on vain tyytyväisyydellä koetettava niellä, mitä sille tarjotaan! Ja niin astuivat ”suuret, jännittävät draamat” etualalle – ja ”yleisö” otti ja tyytyi, maksoi ja hieman mutisi. Kuvien omistajat siinä jutussa siis loistavasti voittivat.
Sitten tuli seuraava aste. Kuvilla alettiin ”akiteerata” tyhmää kansaa. Ensin harvakseen, sitten yhä useammin alkoi ilmestyä kappaleita, jotka olivat suorastaan yläluokkalaisessa hengessä valmistettuja. Herraselämää näyteltiin niissä mitä rakastettavimmassa valossa, herrasväen suuria hyveitä, ansioita ja sielun ylevyyksiä kuvattiin niissä mitä liikuttavimalla tavalla. Rikkaat säälivät köyhiä, jakoivat oikeutta, olivatpa erittäin armollisiakin ”kapinallisia” roskajoukkoja kohtaan. Yläluokan heitukat, daamit ja tantit vuodattivat ihan kyyneliä kylläisestä sydämestään, nähdessään kuvissa, kuinka hyviä, ihan uskomattoman hyviä he noita nälkäisiä, kaikkialla mankuvia työläispiruja kohtaan oikeastaan ovat olleet ja ovat. Ja köyhät näkivät niissä kuvissa itsensä ”oikeassa karvassaan”. Hulikaaneina, rosvoina, pommisankareina ja yltiöpäisinä yhteiskunnan häiritsijöinä löysivät he yhä useammin siellä itsensä. Ihan useasti ottivat ja kauhistuivat omaa pahuuttaan.
Näin oli ”määrätty suunta” kuvien valmistuksessa päässyt vallalle. Kapitalistien suuret filmitehtaat valmistivat ja valmistavat vielä tänäänkin, yksinomaan vain kapitalisteille mieluisia kuvia!
Tahtoisin esimerkin vuoksi tutustuttaa teidät, lukijani, yhteen ainoaan, täällä Viipurissa tällä viikolla näyteltyyn kuvaan. Sen suvaitsi Viipurin biografi teatteri, Kulmahallissa, serveerata niin köyhille kuin rikkaille, niin ymmärtäville kuin ymmärtämättömille vierailleen. Tämä kuva kantoi tätä kokolailla mahtavaa ja komealta kuuluvaa nimeä: ”Työläiset yläluokkaa vastaan”.
Mutta annammepa biografin herroille vähän suunvuoroa. He ”selittävät” kuvan sisältöä ohjelmassaan seuraavasti:
”Muuan kirjaltaja on yhteiskuntaan ja toimeentuloonsa tyytymätön. Hän vihaa isäntäänsä ja kaikkia, jotka kuuluvat yläluokkaan, sillä hän luulee että nämät ihmiset viettävät ylellistä elämää hänen työnsä kustannuksella, eikä ymmärrä, että johtajan henkinen työ kuluttaa yhtä paljon, ehkä vielä enemmänkin voimia, kuin hänen oma ruumiillinen työnsä. Ja mikä hän sitte itse on. Juoppo raukka, pää täynnä sosialistisia aatteita, joita hän ei kuitenkaan oikein käsitä. Hänen mielestään on yhteiskunnalla velvollisuuksia häntä kohtaan, mutta omia velvollisuuksiaan hän ei ollenkaan tunne. – Kirjaltajan vaimo koettaa kaikin tavoin saada miehensä palaamaan työhön takaisin ja tämä noudattaakin lopulta hänen pyyntöänsä. Painossa nuhtelee kuitenkin työnjohtaja häntä laiminlyömisestä juuri kun kirjapainonomistaja astuu sisään muutamien tuttaviensa kanssa, joille hän tahtoo näyttää painoaan. Nähtyään nämä soopelinahkaan ja silkkiin puetut ihmiset, kuohahtaa paheitten veltostuttaman työmiehen veri uudelleen, ja hän koettaa lyödä isäntäänsä, kun tämä tarjoo hänelle ystävällisesti kätensä. Luonnollisena seurauksena tällaisesta käytöksestä on ero työstä. Lastensa tähden pyytää vaimo miehen koettamaan saada paikkansa takaisin, jonka hän myöskin tekee, mutta turhaan.
Nyt on kirjaltaja valmis kaikkeen ja hän päättää kostaa isännälleen.
Varakas kirjapainonomistaja on kotonaan tyttärensä luona, joka on rampa. Turhaan on isä koettanut kaikkia lääketaidon keinoja, mikään ei ole voinut häntä parantaa ja murtuneena itkee isä lapsensa onnettomuutta. Pienokainen ymmärtää isän epätoivon ja näyttää hänelle miten hyvin hän kävelee kainalosauvojen avulla.
Revolverilla aseistettuna kiipee kirjaltaja ikkunasta sisään isäntänsä huoneeseen. Varovasti vetää hän sen huoneen oviverhot syrjään, missä isä ja tytär ovat ja tähtää. Yhtäkkiä malttaa hän kuitenkin mielensä, näky, joka häntä täällä kohtaa, muistuttaa siitä, mitä isäntä rikkauksistaan huolimatta ei voi itselleen saada, nimittäin terveyttä ja voimia. Hän ajattelee perhettään, nuorta vaimoansa ja kahta tervettä lastaan ja häveten aikoo hän poistua. Kirjapainonomistaja on kuitenkin kuullut kolinaa ja pidättää työmiehen. Tämä pudottaa revolverin kädestään, mutta isäntä antaa sen hänelle takaisin ja ottaa sitte miehen taskusta esiin pistävän viinapullon jonka hän särkee. Hän huomaa myöskin, että miehessä on tapahtunut muutos ja jotta hän saisi tilaisuuden parantaa itsensä ja alkaa elämään uudelleen, ottaa hän miehen takaisin painoon.”
Itse ”kuva” on tämän ”selityksen” kanssa jotakuinkin yhtäpitävä. Siinä nähdään hurja, eläimellinen työmies, kirjaltajanaama tai valokuvattu jostain lakon aikaisesta rikkurista – pursumassa hurjaa vihaa yhteiskuntaa ja työnantajiaan kohtaan. Niin kurja ja eläimellinen siitä on tehty, että jo ensikatsannolta näkee, että sillä on ”pää täynnä sosialistisia aatteita”. Toiminta on ulkonäön mukainen. Laihoiksi ja kalpeiksi on hän rääkännyt vaimonsa ja lapsensa. Kai tämä peto, heltyneenä näiden kärsimyksistä sitten, aikoo antaa vähän ”köniin” työnantajaansa, sekä, kun joutuu työstä tämän tähden, sitten meinaa nitistää tämän hengiltä. Säälistä – mikä mahdoton ajatus biografin herroilla meistä sosialisteista – jättää sen kumminkin tekemättä. Ja työnantaja, kapitalisti, voi nyt näyttää enkelin luonteensa antamalla kaikki anteeksi!
Tässä kuvassa on todellakin kaksi äärimmäisyyttä ajettu katsojien arvosteltavaksi. Peto, työmies – ja herttainen, rakastettava enkeli, työnantaja, kapitalisti. Kumpa te olisitte nähneet, kuinka julmasti peto irvisteli, ja kuinka sydämellisen herttaisesti enkeli hymyili! Katsojien täytyi varmasti ajatella: jumala varjelkoon meitä tuon sosialistin hampailta – ja jumala siunatkoon rakastettavaa, väärin ymmärrettyä herraa!
Ei maksa vaivaa selostaa tätä kuvaa pitemmältä. Ei se siitä parane eikä pahene. Että se on täysin siveellinen, opettava ja jaloja harrastuksia herättävä, siitä on vielä takeena Helsingin poliisin todistus selityksen hännässä.
Näin, työläiset – näin pitkälle on menty jo tämän ”viattoman ajanvietteen” riistäjien yhdeksi aseeksi meitä työtätekeviä kohtaan tekemiseksi! Elävät kuvat ovat astuneet puoluepalvelukseen. Kapitalistien sotarintama on tässä saanut arveluttavan mahtavan aseen riistämisen ja nylkemisen kaunistelemiseksi, sosialistien mustaamiseksi ja parjaamiseksi. Täydelllistä mielihyvää saavat porvarillisella katsantokannalla varustetut kuvien katsojat joka käynnillään näissä teattereissa! Ja työläiset – ne saavat maksaa ja ottaa ilman nurinaa vastaan ne törkeät loukkaukset, käännytysyritykset ja korvapuustit, joita teatterien omistajat luokkavaltansa pysyttämiseksi kulloinkin katsovat sopivaksi tarjoilla!
Edelläolevasta pitäisi selvitä, että ”elävät kuvat”, nyörien ollessa nykyisissä käsissä, ovat hyvää kyytiä menossa päin honkia. Kun niillä, mielestäni, määrättyjen rajojen sisällä on vielä tulevaisuuttakin, niin herääpä kysymys: mitä asian nykyisestään auttamiseksi olisi tehtävä. Siitä seuraavassa sepustuksessa tässä ”pienien juttujen” osastossa.
Veli Sepeteus.
Kirjoituksen toisessa, muutaman päivän kuluttua julkaistussa osassa Veli Sepeteus etsii keinoja porvarillisen hegemonian murtamiseksi elävissä kuvissa. Keksisitkö sinä niitä?
.jpg)