Kun Inga Lill rakastui Nick Carteriin

Andrew Shailin mukaan Euroopan ensimmäinen ihailijakirjeen saanut elokuvanäyttelijä oli ranskalainen Pierre Bressol, joka esitti etsivä Nick Carteria Victorin Jassetin Éclair-yhtiölle ohjaamassa sarjassa. Kirje oli päivätty 1.12.1909, alle kuukausi ensimmäisen tunnetun amerikkalaisen ihailijakirjeen jälkeen, ja sen oli lähettänyt Inga Lill Helsingistä. Nimimerkki Hr X, joka ei selvästikään ollut tutustunut kääntäjän eettisiin sääntöihin, kertoi asiasta Hufvudstadsbladetissa 17.2.1910. Pian jutulle nauroivat myös muut suomalaiset lehdet, mm. Kansan Lehti, Helsingin Sanomat ja Turun Sanomat. Seuraavassa suomennoksen alku hieman siistittynä:

Muuan tukholmalaisen herrasmiehen kerrotaan aikoinaan elävien kuvien teatterissa käydessään pihkaantuneen erääseen kaunista naista esittävään kuvaan. Kun sitten tämä kuva oli kulkenut kaikki Tukholman elävien kuvien teatterit ja se vietiin maaseudulle esitettäväksi, seurasi rakastunut herra mukana istuen jokaisessa teatterissa, missä hänen lemmittyään esitettiin.

Nyt on Helsingissä sattunut samantapainen ihme. Muuan nuori suomalainen tyttönen on näet rakastunut elävissä kuvissa Nick Carteriin. Rakkaus ei ole pysynyt salassa. Tyttönen nimittäin innostuneena lempensä esineeseen sai tutkimisen jälkeen vihdoin tietää, että hänen lempimänsä elävä kuva Nick Carter oli Pariisin Odeon-teatterissa esiintyvä näyttelijä hra Bressol. Neito lähetti räiskyvän ruotsinkielisen rakkauskirjeen. Hra Bressol ei kuitenkaan ymmärtänyt ruotsia eikä siis voinut saada selville, sisälsikö kirje rakkautta vai muuta ja lähetti sen käännettäväksi Helsinkiin eräälle henkilölle. Alku tästä sulosanaisesta epistolasta kuuluu seuraavasti:

Helsingissä jouluk. 1 p. 1909.
"Parhain herra Nick Carter.
Minä, joka olen nuori 20 kevättä nähnyt suomalainen tyttö ("en ung finish mädschen"), olen tuntemattomasta syystä rakastunut Teihin, hra N. C. Tietäisittepä kuinka rakas Te olette minulle, tietäisittepä, kuinka syömmeni sykkii joka kerran kun näen Teidät elävissä kuvissa! Jumala yksin tietää, kuinka vilpitöntä on se rakkaus, joka nuoresta puhtaasta sydämestäni virtaa Teitä kohtaan -- ". Kirjeen loppuosassa lupaa neitonen lähettää valokuvansa lemmitylleen, pyytääpä, että Nick Carter vastaisi hänelle Helsingin postitoimistoon nimellä: Inga Lill.

Hufvudstadsbladet jatkaa:

Det är icke mycket att tillägga. Den förälskade herrn i Nordlindhs novell (= alun juttu tukholmalaisherrasta) lade en viss bitterljuf sordin öfver sitt förhållande genom att nöja sig med en älskarinna i lefvande bilder och icke fordra en i lefvande lifvet. Den finska flickan är en mera blodfull natur och icke tillfreds med att den smarta Nick Carter agerar talangfullt på biografteaterns lakan. Hon skall ha honom.

Det gör hon oklokt i. Bäst för kärlekens egen skull at hålla sin passion ideellt inriktad. Helt säkert skulle Plato i våra dagar älska på biograferna; det är verkligen både ideellt, angenämt och bekvämt. Konkurrensen, förlåt, svartsjukan spelar ingen obehaglig roll, det gäller bara att, i värsta fall, fördela biograferna.

Sabine Lenkin mukaan komea, rohkea ja neuvokas Nick Carter oli valkokankaan ensimmäinen sankarihahmo, johon naispuolisen yleisön oli helppo ihastua. Hahmoa esittänyt näyttelijä oli kuitenkin varhaisten mykkäelokuvien tapaan yleisölle nimetön. Hufvudstadsbladetin herra X:n mukaan Inga Lill oli jostain saanut selville hänen nimensä, mikä periaatteessa oli mahdollista. Bressol oli esiintynyt myös Suomessa näytetyissä "taide-elokuvissa" kuten Omantunnontuskat (Remords, 1909) ja Portinvartijanaisen poika (ilm. Rédemption, 1909). Niiden yhteydessä hänet oli mainittu Odeon-teatterin näyttelijäksi, ja Inga Lill oli ehkä tunnistanut sankarinsa valkokankaalta. Toisaalta näkyy, että kirje oli osoitettu Nick Carterille, ei näyttelijälle, ja se oli ehkäpä löytänyt tiensä tuotantoyhtiö Éclairin välityksellä. Lenk viittaa Georges Sadouliin, jonka mukaan yhtiö oli saanut paljon Nick Carterille osoitettuja rakkauskirjeitä. Helsingin Sanomien mukaan "joku elävien kuvien teatterin omistaja" oli lähettänyt kirjeen käännettäväksi "erään täkäläisen lehden toimitukseen".

Koko jutun uskottavuus historiallisena tapauksena on vähintäänkin kyseenalainen. Varmaa lienee vain, että Suomesta oli lähetetty ihailijakirje, joka sittemmin oli joutunut vääriin käsiin. Turun Sanomat viimeistelee tarinan seuraavaan tapaan:

Vaarallisiksipa alkavat käydä elävät kuvat, kun ne panevat nuorten tyttösten sydämet paloon ja villitsevät ne aina Pariisia myöten hakemaan henttunsa. Mahtaa hra Bressolilla olla suloista lukea mukavassa nojatuolissaan tätä rakkauden suitsutusta.